Editoinnin ”riemua”

Editointi. Uudelleenkirjoittaminen. Painavia sanoja. Fiktion kirjoittaminen on mukavaa, varsinkin, jos ajatus juoksee ja teksti kulkee. Vaikka olisi vähän tahmeampaakin, joka-aamuisen fiktiota varten varatun puolen tunnin aikana saa usein edistettyä tekelettään.

Kun tarina on kertaalleen kirjoitettu, alkaa puurtaminen. Oma teksti pitää lukea läpi. Sieltä löytyy epäloogisuuksia, lyöntivirheitä ja turhia sivuhahmoja. Kukas sinä olitkaan? Ai niin. Tapetaanko vai poistetaanko… Uudelleenkirjoittamisen määrä riippuu tietysti siitä, kuinka nopeasti on humpannut läpi ensimmäisen kierroksen.

Parhaillaan yhden kohdan muuttaminen aiheuttaa koko siihen liittyvän juonikaaren muuttamisen. Ei hätää. Tämä on osa kirjoitusprosessia. Lopputulos on parempi. Tekstin on oltava valmista, ennen kuin sen voi antaa testilukijalle/-joille, saati niille muutamalle hassulle, jotka saattavat tuotoksista jotain maksaakin. Kärsimättömänkin on istuttava, luettava ja korjattava.

Jos oikein muistan, Hemingway kertoi jossain haastattelussa kirjoittaneensa Jäähyväiset aseille -kirjan viimeisen sivun uudelleen yli 90 kertaa. Vertaus vähän ontuu, koska minun kirjastani ei tule maailmankirjallisuuden klassikkoa. Mutta sen tiedän, että en ole yksin editoinnin lettoisessa suossa.

Elävää tekstiä

Kirjoittajan arkipäivässä tulee eteen tilanteita, joissa työ ei suju. Minulla oli vastikään tällainen hetki fiktion kanssa. Seuraava työ odotti jo vuoroaan, mutta halusin sitä ennen saada päivittäisen fiktiopätkän tehtyä. Homma meni väkisin tuuttaamiseksi, ja tulos oli sen mukainen.

Samaan ilmiöön saattaa törmätä jonkun toisen kirjoittamassa julkaistussa kirjassakin. Kerronta etenee joko liian nopeasti tai hitaasti, ja teksti on tasapaksua. Tuntuu, että kirjailija vain pyrkii eteenpäin kohti seuraava kohtausta. Tekstistä ei välity aitoa tunnetta.

Itse kirjoitin noin puolen liuskan mittaisen kohtauksen, joka oli kuin nenän kutitus ilman aivastusta. Kun luin kohtauksen uudelleen, tiesin heti, että sitä pitää muuttaa. Tartuin kohtaan, jossa päähenkilöt katsovat toisiaan. Lisäsin kuvailua ja kerroin, millaiset silmät heillä on. Kerroin myös, miten henkilöt tulkitsevat toistensa katseita. Pääsin itse sisälle päähenkilöiden tunteisiin, ja kohtaus alkoi elämään. Tämän jälkeen se oli helppo kirjoittaa uudelleen.

OPETUS: kaikesta kirjoittamisesta on hyötyä. Vaikka olisi ajoittain puskettava väkisin, se maksaa itsensä takaisin. Kohtauksen uudelleenkirjoittamiseen meni aikaa noin puolet siitä, mitä ensimmäisen ja siis huonon version kirjoittaminen vei.