Talvisota: itsenäisyyspäivä 1939

8160

Taipaleen Koukkuniemen kuuluisa ’Karmankolon’ korsu. Kuvassa reservin vänrikki Helle.

Vuoden 1939 itsenäisyyspäivää vietettiin korsuissa. Suojajoukkotaistelut Karjalan Kannaksella päättyivät, ja Neuvostoliitto hyökkäsi jo pääasemaa vastaan Taipaleessa.

Lainaus kirjasta Suomi sodassa päivä päivältä.

— Lainaus alkaa —

6.12.1939

Sodan 7. päivä

Viikon sotimisen jälkeen suomalaiset olivat vetäytyneet pääasemaan eli Mannerheim-linjalle, ja suojajoukkotaistelut päättyivät. Suomen 22. itsenäisyyspäivä oli työpäivä, ja lähes kaikki juhlallisuudet oli peruttu.

Suojajoukkotaistelut päättyivät

Talvisodan seitsemäntenä päivänä päättyivät suojajoukkotaistelut. Näiden ensimmäisten viholliskontaktien aikana puna-armeijan taktiikasta ja sen heikkouksista saatiin tärkeitä tietoja, muun muassa, että vihollinen ei pyrkinyt aktiivisesti käyttämään hyväkseen sille avautuneita koukkauspaikkoja vaan pyrki etenemään teiden suunnassa kohti tavoitteitaan.

Huolimatta ylipäällikön kritiikistä, suojajoukot onnistuivat tehtävässään kohtuullisen hyvin. Jos asemat olisi pyritty pitämään loppuun asti, tappiot olisivat olleet suuremmat ja vaikutukset taistelumoraaliin negatiiviset. Kaikkiaan suojajoukkojen tappiot olivat noin 400 miestä, joista kaatuneita oli 133. Suojajoukot vetäytyivät pääaseman taakse reserviin lepäämään.

Viimeinen sillanpää

Suomalaiset vetäytyivät Kannaksella viimeisestä Vuoksen toisella puolella olleesta asemastaan, Kiviniemestä. Vetäytyessään joukot räjäyttivät Vuoksen yli kulkeneet rautatie- ja maantiesillat.

Puna-armeija hyökkäsi Taipaleessa

Neuvostoliitto hyökkäsi Taipaleessa jo pääasemaa vastaan. Koukkuniemessä lähellä Laatokan rantaa, kohdassa, jossa Taipale-joki teki jyrkän mutkan oli heikosti puolustettu kohta. Siellä neuvostojoukot ylittivät joen ja nousivat maihin joen toiselle puolelle, joka oli alavaa peltoa. Joukot ryhmittyivät jo hyökkäysmuodostelmaan käydäkseen suomalaisten vain pienen matkan päässä sijaitsevia asemia vastaan, kun ne saatiin sekasortoon tarkalla tykkitulella.

Myös vastusajan tykistö oli ahkera ja ulotti keskityksensä suomalaisten rintaman koko syvyyteen aiheuttaen muun muassa ongelmia viestiyhteyksissä, mikä vaikeutti lisäjoukkojen tuomista Taipaletta puolustavien avuksi. Hyökkääjiä tuli joen yli jatkuvana virtana, ja niin vastustaja sai vallattua sillanpääaseman joen suomalaiselta puolelta. Rintama vakiintui seuraavana päivänä Suomen pääaseman eteen.

Ei suuria juhlia

Talvisodan seitsemäs päivä oli Suomen 22. itsenäisyyspäivä. Presidentti ei järjestänyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa, ja myös muista suurista juhlallisuuksista oli nuoressa tasavallassa luovuttu ilmavaaran takia.

Ulkoministeri Tanner ja muutamat muut ministerit kuitenkin järjestivät hotelli Kämpissä vastaanoton ulkomaisille diplomaateille ja lehtimiehille. Tilaisuuden eräs tarkoitus oli ampua alas venäläisten uutistoimistojen väitteet siitä, että Suomen hallitus olisi paennut maasta.

Tie SuomussalmelleSuomisodassa

Neuvostojoukot etenivät hitaasti kohti Suomussalmea Raatteen maantietä ja metsiin tekemiään talviteitä pitkin. Hyökkäävä neuvosto-osasta oli 9. armeijaan kuuluva 163. divisioona, ja sen tavoitteena oli marssia Suomen poikki Ouluun. Suomussalmelta sille aukeaisi tie kohti Kajaania. Suomalaiset päättivät polttaa Suomussalmen kirkonkylän ja vetäytyä Kiantajärven jään yli.

 

7.12.1939

Sodan 8. päivä

Rintamalinja vakiintui Kannaksella Taipaleessa. Tilanne oli uhkaava useassa kohdassa Laatokan pohjoispuolella, sillä suomalaiset joutuivat edelleen perääntymään ja Kollaalla vihollinen otti taistelukosketuksen. Suomussalmelle keskitettiin lisää joukkoja, ja niiden johtoon asetettiin eversti Siilasvuo.

Neuvostoliitto piti sillanpään

Taipaleenjoen mutkassa, Koukkuniemessä, josta neuvostojoukot olivat vallanneet sillanpääaseman, käytiin päivän kiivaimmat taistelut. Pataljoonan vahvuiset suomalaisjoukot yrittivät vastahyökkäyksillä lyödä vihollisen takaisin joen taakse, mutta joukot hajaantuivat raskaassa vihollistulessa ja pataljoonankomentajakin joutui hetkeksi saarroksiin rantapellolla olleeseen latoon. Raskaat tappiot pakottivat miehet perääntymään takaisin omiin asemiin. Pataljoona menetti päivän aikana kaikkiaan 80 miestä, joista kahdeksan oli upseereita. Iltaan mennessä taistelut taukosivat, ja rintama vakiintui pääpuolustusaseman eteen.

Läpimurron uhka Laatokan pohjoispuolella

Laatokan pohjoispuolella, Ilomantsin suunnalla, jonne Talvela oli määrätty vastuuseen, vihollinen eteni. Lopullinen läpimurto leijui ilmassa, ja suomalaisjoukot pakenivat hetkittäin jopa hallitsemattomasti. Rakoilevien puolustusrivien pettäminen olisi avannut puna-armeijalle tien Kollaalla olevien joukkojen selustaan.

Talvela oli määrännyt Jalkaväkirykmentti 16:n komentajan, everstiluutnantti Aaro Pajarin, ottamaan komentoonsa Tolvajärvellä olevat joukot. Pajari lähti ripeästi kohti rintamaa. Saavuttuaan päämääräänsä hän antoi rintaman säilyttämiseen tähtäävät komennot ja kiirehti kohti etulinjaa. Matkallaan hän kohtasi pakenevia joukkoja. Tilanne näytti synkältä. Tapahtumien ytimessä Pajari johti taistelua itse. Sitkeä vastarinta tuotti lopulta tulosta, ja vihollisen hyökkäys torjuttiin puoleenyöhön mennessä.

Samoihin aikoihin, juuri ennen keskiyötä, vihollinen oli tähtäimissä myös Kollaalla, Suojärven lounaispuolella. Puna-armeija hyökkäsi panssarien tukemana, mutta suomalaiset torjuivat ensiyritykset tykistön tuella.

Siilasvuo Suomussalmelle

Toiseen kriittiseen vaaranpaikkaan, Suomussalmelle, määrättiin eversti Siilasvuo. Hän otti komentoonsa siellä olleet joukot ja sai näiden lisäksi vielä lisävahvistusta, jolloin joukkojen vahvuus oli prikaatin verran. Vastassaan Siilasvuon joukoilla oli Neuvostoliiton 163. divisioona, joka oli jo saavuttanut hyökkäyssuunnitelmansa ensimmäisen tavoitteen, Suomussalmen kirkonkylän.

— Lainaus päättyy —

Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen

Ylikersantti Mikko Pöllä. SA-Kuva.

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.

Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä ui Suomeen

Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.

Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.

Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.

Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.

Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.

Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.

Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.

Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.

— Lainaus päättyy —

Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä Venezuelassa

Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.

Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.

Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.

Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.

Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.

Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.

— Lainaus päättyy —