Miten Suomi brändättiin 3: suomalaisuutta salaseurassa ja romantiikkaa Turussa

Palkaton dosentti

Vuonna 1739 syntynyt Henrik Gabriel Porthan oli papin poika. Suvun nimi oli alunperin Purtanen, mutta se vaihdettiin jossain vaiheessa hienommalta kuulostaneeseen Porthaniin. Siis päin vastoin kuin suomalaisuusmiehet 1900-luvun taitteessa tekivät. Viisivuotiaasta saakka Henrik kasvoi enonsa, Kruunupyyn kirkkoherra Gustaf Jusleniuksen hoteissa, sillä hänen isänsä menetti mielensä valon. Gustaf Juslenius oli aiemmassa kirjoituksessa käsittelemäni Daniel Jusleniuksen poika.

Palkaton kaunopuheisuuden dosentti Porthan oli 1700-luvun Turun oppineisuuden keskeinen hahmo. Hän kuului tukholmalaiseen Utile dulci (huvi ja hyöty) -salaseruaan, joka keskittyi kirjallisuuteen, musiikkiin ja mystisiin rituaaleihin. Samanlainen salaseura piti saada myös Turkuun, niinpä Porthan perusti sellaisen. Se sai nimekseen Aurora-seura. Seuran tehtävänä oli edistää kaunokirjallista harrastusta sekä julkaista lehdessään kirjoituksia Suomen historiasta, maantieteestä ja kielestä. Tuo lehti oli Suomen ensimmäinen lehti, Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo (Erään turkulaisen seuran julkaisemia lehtiä). Se ilmestyi vuosina 1771 – 1778 ja 1782 – 1785.

Tiedon vallankumous

Porthan kohosi vuonna 1772 Turun yliopiston kaunopuheisuuden professoriksi. Häntä kiinnosti suuresti suomalaisten historia, mutta hän hylkäsi goottilaisten historiankirjoittajien ”vallattomana” pitämänsä vanhentuneen tavan lähestyä sitä ja kumosi esimerkiksi Jusleniuksen teorian, jonka mukaan suomen kieli pohjautuisi hepreaan. Porthan kannatti uutta lähdekriittistä tutkimusta ja pyrki selvittämään historiallisen totuuden. Porthanin mukaan Suomi oli harvaan asuttu maa, jossa asuva kansa oli jöröä, laiskaa ja ajatusmaailmaltaan kankeaa. Tämä poikkesi suuresti siitä kuvasta, jota kuviteltujen vastustajien kanssa sanamiekkailua harrastaneet Messenius ja Juslenius olivat maalanneet.

Tai ei sittenkään

Mutta mutta! Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -aviisin ensinumerossa julkaistussa runossa Porthan kirjoittaa suomalaisten olevan ”skyyttain sukujuurta”. Lisäksi Porthan oletti Nooan jälkipolvien tuoneen kristunuskon Suomeen. Tässähän haiskahtaa aivan selvästi goottilainen historiankirjoitus, jossa kansalle pyrittiin luomaan mahdollisimman vanhat juuret. Vaikka historiankirjoitus Porthanin aikana muuttui nykyaikaisempaan suuntaan, hän ei ollut vapaa edeltäjistään tai omista motiiveistaan. Myös Porthanilla oli tarve korostaan suomalaisten muinaisuutta, vaikka hän pyrki argumentoimaan asiansa edeltäjiään vakuuttavammin.

Porthan jätti jälkensä suomalaisuuden muodostumiseen, sillä hänen mielenkiintonsa oman kansan historiaan ohjasti yliopistossa tehtyjen väitöskirjojen aiheita. Usein ne käsittelivät Suomen kansanperinnettä, kansanrunoutta ja suomen kieltä. Näin Porthan vaikutti vahvasti opettamiensa ylioppilaiden mielenkiinnon kohteisiin.

Porthan kirjoitti myös itse ja esimerkiksi selitti kalevalaista runomittaa sekä selvitti muinaissuomalaisten alkuperää. Lopulta myös Aurora-seuran tarkoituksena oli kohentaa isänmaantuntemusta, mikä sitten johtaisi suurempaan rakkauteen sitä kohtaan. Oikeasti Porthan oli siis kiinni edeltäjiensä perinteessä, vaikka Euroopassa muotiin tulleen kriittisen historiankirjoituksen siivittämänä siitä nimellisesti eroon pyrkikin.

Porthanin merkitys suomalaisuuden rakentamiselle oli ennen kaikkea hänen antinsa seuraavalle sukupolvelle.

Romantiikkaa Turussa

1700-luvun vallankumousten jälkimainingeissa Euroopassa nosti päätään romanttinen aatevirtaus. Se nousi ainakin osittain vastareaktiona pettymykseen siitä, että puhtaaseen järkeen perustuva valistusajattelu ei ollut onnistunut muuttamaan maailmaa. Romantiikka painotti järjen sijaan tunnetta, yksilöä, salaperäistä ja luontoa. Se tiivistyi esimerkiksi saduissa Prinsessa ruusunen ja Pieni merenneito. Aatevirtaus rantautui myös Turkuun, jossa vielä tuolloin sijaitsi Suomen ainoa yliopisto.

Turussa romanttiseen aatevirtaukseen yhdistyi nupullaan oleva suomalainen kansallistunne, joka sopi hyvin tunteellisuutta korostavaan aattellisuuteen. Turun akatemiassa eli 1800-luvun alussa vielä professori Henrik Gabriel Porthanin henkinen perintö.

Kerätkää runoja ja tehkää suomesta virallinen kieli!

Vuonna 1817 Turun ylioppilaspiireissä julkaistiin Aura-kalenteri, joka sisälsi lähinnä runoja ja saksalaisen kirjailija Goethen kirjojen esittelyjä. Turun akatemian kaunopuheisuuden professori J .F. Wallenius asettui tällaista julkaisutoimintaa vastaan ennen kaikkea siksi, että kalenteria ei oltu lähetetty ennakkosensuuriin. Walleniuksen vastustuksesta huolimatta Adolf Ivar Arwidssonin johtama piiri julkaisi vielä toisen vihkosen, jossa painotettiin, että Suomen kansallisuuden säilyttämiseksi oli tunnettava omat juuret ja kehotettiin vanhojen perinnerunojen keräämiseen.

Aura-kalenterin perinteitä jatkoi kreikkalaisen mytologian muistin jumalattaren mukaan nimetty Mnemosyne-lehti, joka ilmestyi vuosina 1819–1823. Siinä Johan Linsén muun muassa vaati suomea sivistyneistön ja virastojen kieleksi. Ruotsinkielinen kirjoitus oli otsikoitu “Om finsk nationalitet”. Siinä sanottiin muun muassa: “Vetoan tässä jokaiseen maanmieheeni, jonka rinnasta ei vielä kaikki isänmaallisuudentunto ole sammunut: voiko mikään olla kohtuuttomampaa kuin se, että kansan parasta koskevat asiat ratkaistaan kielellä, jota se ei ymmärrä”. Ehdotus tuntui tuolloin epärealistiselta, jopa siinä määrin, ettei se edes johtanut kurinpidollisiin toimenpiteisiin.

Kahden viimeisen alaotsikon alla oleva teksti on lainausta tulevasta kirjastani 1917 – Suomen synty, jonka saattelin painoon toissapäivänä. Seuraavassa osassa ajattelin käsitellä sitä, millaista oli olla ”rahvasta” 1800-luvulla.

Miten Suomi brändättiin 1: kerettiläiset juuret

suofutis

Onko sisu geeneissämme? Onko se brändiominaisuus? Kuva: Andrej Tissen.

Sinä istut siinä tuolissasi ja minä täällä. Me olemme suomalaisia. Emme ruotsalaisia tai venäläisiä, emmekä ehkä koe varsinaisesti olevamme eu-laisiakaan, vaan suomalaisia. Miksi?

Me ehkä pidämme itseämme ahkerina ja sisukkaina, tai ainakin hoidamme pakolliset hommat about ajallaan. Lisäksi me olemme rehellisiä. Hyviä hyville ja pahoja pahoille. Vähän kuin Sven Tuuva aikanaan. Tai tuntematon sotilas. Tai…

Mistä suomalaisuus tulee? Onko tänne Pohjolan perukoille jääkauden jälkeen muuttanut porukka, joka on periyttänyt rehellisyys-geeniään? Ainakin tässä ilmanalassa on ollut pakko olla sisukas, että on saanut elannon.

Vai onko niin, että joku on kertonut meille, millaisia me olemme? Brändännyt meidät? Ja sitten siitä brändistä on tullut itsensä toteuttava ennustus?

Brändääminen on alun perin tarkoittanut polttomerkintää, jolla karja on erotettu naapurin lehmistä. Se on siis merkki ja erottautumistekijä. Jossain vaiheessa termillä alettiin kuvata yrityksen imagoa eli sitä, millaisena asiakkaat yrityksen kokevat. Puhutaan myös maabrändeistä. Suomessa sellaista miettimään asetettiin muutama vuosi sitten maabrändityöryhmä. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Suomen brändiä tehtiin kiivaasti jo 1800-luvulla, ja hankkeen juuret ovat sitäkin kauempana historiassa.

Juuret kitkeränhajuisilla kerettiläisrovioilla

Heinäkuussa 1415 Etelä-Saksassa sijaitsevassa Konstanzissa poltettiin roviolla eräs Jan Hus. Kertomuksen mukaan hän oli ennen tuomion täytäntöönpanoa nähnyt unen mustasta joutsenesta. Böömiläisen Husin oma nimi tarkoitti hanhea, niinpä hän selitti joutsen-untaan seuraavasti: ”Tämä hanhi paistetaan tulessa, mutta minun jälkeeni tulee joutsen, jota te ette onnistu polttamaan”.

Hus oli varhainen uskonpuhdistaja, joka syytti katolista kirkkoa muun muassa ahneudesta. Lisäksi hän halusi, että kirkossa opetettaisiin ihmisiä näiden omalla kielellä.

Kun nuori saksalaismunkki Martti Luther sata vuotta myöhemmin naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon kuuluisaan tammioveen, hän ei varmasti ajatellut koputtelevansa siinä samalla suomalaisen kansan perustuksia. Hän piti itseään Husin näkemän unen mustana joutsenena. Eräs Lutherin ydinajatuksista oli kansan opettaminen lukemaan, jotta kaikki voisivat tutkia Jumalan sanaa omalla kielellään. Juuri tämä hanke oli kansallisen identiteetin luomisen lähtökohta myös Suomessa, ja sen hedelmää kannamme yhä mukanamme.

Lutherin opit Suomeen kantoi Mikael Agricola, joka 1500-luvulla painatti ensimmäiset suomenkieliset opukset ja teki suuren työn kääntämällä kirjallisuutta suomeksi. Agricolan merkitystä on vaikea korostaa tarpeeksi, sillä hän loi kirjasuomen ennakkoluulottomasti käytännössä alusta asti itse ja epäilijöistä huolimatta.

Husin, Lutherin ja Agricolan perintö näkyy muun muassa Suomen PISA-tuloksissa, jotka pohjoismaissa ovat eteläistä Eurooppaa paremmat. Jakolinja kulkee osapuilleen protestanttisen ja katolisen Euroopan välillä, eikä se ole sattumaa. Pohjoisessa pidettiin tärkeänä sitä, että Raamattua saattoi lukea omalla kielellään. Tämän motivaation pohjalta Suomessa alettiin pitää kiertokouluja 1600-luvulla. 1800-luvun puolivälistä alkaen kansakoulut alkoivat korvata kiertokouluja, joskin viimeinen kiertokoulu lakkautettiin vasta vuonna 1951 Puumalassa.

Lukutaito mahdollisti Suomen

Jaa, että mitä näillä sedillä on tekemistä Suomen brändäyksen kanssa? Projekti ei olisi onnistunut ilman lukutaitoa ja koululaitosta, jossa lukemaan opittiin. Suomalaiset nimittäin ammensivat kansallistunnetta niistä muutamasta kirjasta, joita päntättiin yli 100 vuotta 1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle, kun muutakaan lukemista ei ollut. Tai kyllä jossain vaiheessa oli, mutta Sven Tuuvaa oli vaikea kammeta pois siitä asemasta, jonka hän oli pulpeteilla saanut. Juuri 1800-luvun romantisoitu kuva suomalaisista on yhä kansalliskuvastomme ydintä, vaikka yhtenäiskulttuurin murroksesta paljon puhutaankin. Yksinkertainen ja rehellinen, kovasti työtä tekevä kansa täällä puurtaa kapean leivän eteen. Kuvassa on varmasti ollut totuuden siementä jo aluksi, mutta kyllä se todelliseen kukkaan puhkesi, kun sitä sukupolvi toisensa jälkeen päihin taottiin. Että ”tällaisia me suomalaiset ollaan”.

Ensimmäinen Suomen brändiä rakentanut oli 1500- ja 1600-lukujen taitteessa elänyt ruotsalainen kulttuurimies Johannes Messenius, joka tuomittiin maanpetturuudesta vankilaan. Messenius kuului ensimmäisiin Suomesta hyvään sävyyn kirjoittaneisiin. Ne häntä ennen kirjoittaneet, jotka vaivautuivat näistä seuduista jotain sivulauseessa mainitsemaan, tyytyivät yleensä varoittelemaan muita eksymästä näille rannoille. Messenius oli kuitenkin aikansa disruptori, häirikkö, jonka mukaan Thuiskonin valtakunta ulottui Tornioon asti ja näillä seuduilla asui hurjia amatsoneja.

Jaa, kuka Thuiskon? Ja millaisia amatsoneja? Lue seuraavasta osasta.