Sotasankarit 2/2: rintamajohtaja Aarne Juutilainen

Aarne Juutilainen Kollaan rintamalla helmikuussa 1940.

Aarne Juutilainen Kollaan rintamalla helmikuussa 1940. SA-Kuva.

Esittelen kahdessa blogipäivityksessä Suomen sodissa tavalla tai toisella kunnostautuneita. Lainaukset ovat juuri ilmestyneestä kirjastani Suomalaiset sotasankarit.

Aarne Juutilainen oli sotilas henkeen ja vereen. Hän yritti lääkitä levotonta sieluaan alkoholilla, mikä vei hänet kauas Suomessa tavoittelemastaan sotilasurasta. Juutilainen päätyi Ranskan muukalaislegioonan palvelukseen Pohjois-Afrikkaan, jonka johdosta sai lisänimekseen ”Marokon Kauhu”.

— Lainaus alkaa —

Alokkaana Algeriassa

Passi oli kunnossa, viisumi piti vielä hankkia. Aarne Juutilainen suuntasi Ranskan lähetystöön. Asiakirjan luvattiin olevan kunnossa kahden viikon kuluttua. Juutilainen vastasi tähän, että laiva lähtee iltapäivällä, ja hän aikoo olla siinä. Kun hän kertoi aikovansa liittyä muukalaislegioonaan, Ranskan Helsingin-lähettiläs kutsui hänet työhuoneeseensa. Lähettiläs arvosti Juutilaisen intoa liittyä legioonaan mutta ei suositellut sitä. Päätös oli kuitenkin jo tehty. Juutilainen oli viisumeineen iltapäivällä Baltic-laivalla matkalla kohti Antverpenia, josta matka jatkuisi junalla Pariisiin.

Lääkärintarkastuksen ja muiden muodollisuuksien jälkeen juna vei tuoreet alokkaat Marseilleen. He olivat sitoutuneet palvelemaan muukalaislegioonassa viisi vuotta. Pesti saattaisi kuljettaa mihin hyvänsä, missä Ranskan etu sitä vaati. Marseillessa miesten mukanaan kuljettamat siviilivarusteet huutokaupattiin huomattavan huokeaan hintaan paikalle saapuneille vanhan tavaran kauppiaille.

Päivät Marseillessa kuluivat perunoita kuoriessa, siivotessa ja lojuessa. Juutilainen ja muut alokkaat odottivat kyytiä Afrikkaan. Tämän vajaan viikon aikana ehti ensimmäinen alokasjoukosta kaatua. Hän oli saksalainen, joka kurotteli linnakkeen muurilta liian pitkälle tuijotellessaan läheisellä rannalla aurinkoa palvoneita ranskattaria. Hän putosi, ja hänet haudattiin vähin äänin.

Alokasaikansa Juutilainen vietti Algeriassa Sidi-bel-Abbesin lähellä sijainneessa muukalaislegioonan Saidan tukikohdassa. Alokkaiden ohjelmaan kuului juoksua, taisteluharjoituksia, sulkeisia, kiipeilyä, parsimista, jynssäystä ja paljon mutta. Kaiken oli oltava tahratonta ja hyvässä järjestyksessä. Taistelu luteita vastaan oli loputonta.

Algerian-aikansa loppuvaiheilla Juutilainen joutui tappeluun. Hän oli juuri saanut tietää, että suomalainen joukkueenjohtaja Antti Westling oli suositellut häntä korpraalikouluun. Tästä Juutilainen ei pitänyt, koska se olisi tietänyt vain vuotta lisää höykytystä.Sotasankarit Hän halusi mielummin kenttäpalvelukseen. Osasto oli juuri palannut kolmen päivän marssilta, ja miehet järjestelivät varusteitaan. Juutilaiselle ja hänen italialaiselle vierustoverilleen tuli sanaharkkaa, jonka päätteeksi italialainen veti esiin veitsen. Tuvassa alkoi hurja mylläkkä, joka jatkui portaissa ja päättyi pihalle. Italialainen jäi makaamaan tajuttomana maahan. Juutilainen palasi jatkamaan toimiaan. Hän tiesi, että rike oli raskas. Tappelu oli ollut palvelusaikana ja tuvassa.

Pian Juutilaisen luo ilmestyi ruotsalainen lääkintämies, joka oli kuullut tapauksesta. Hän vei Juutilaisen nopeasti sairastuvalle, missä hänen papereihinsa kirjattiin paljon oireita. Oikeasti terve mies pääsi lepäämään ja nukkumaan pois väsymyksensä. Viereisessä sängyssä torkkui tuttu italialainen, jonka kanssa Juutilainen teki sovinnon. Juutilainen käveli sairastuvalta lähes suoraan esimiehensä kuulusteluun, jonka tuloksena oli viikko tyrmää. Rangaistuksesta oli jäljellä enää puolet, sillä sen katsottiin alkavan tappelun ajankohdasta. Rangaistus ei ollut pelkkää kopissa istumista, siitä pitivät huolen vartijoiden esimiehet, jotka olivat yleensä muihin toimiin liian raaoiksi todettuja miehiä. He juoksuttivat ja seisottivat arestissa olleita pihalla. Pian tapauksen jälkeen Westling järjesti Juutilaisen nimen pois korpraalikouluun menevien listalta.

— Lainaus päättyy —

Juutilaisen sydän veti koko ajan isänmaan palvelukseen, minkä vuoksi hän ei halunnut sitoutua legioonan aliupseerikoulutukseen. Talvisodan alkaessa Juutilainen oli Suomessa ja suunnitteli lähtöä takaisin muukalaislegioonaan, mutta hänen äitinsä kehotti poikaansa vielä odottamaan. Talvi- ja jatkosodissa Juutilainen kunnostautuikin rintamakomentajana, joka vaati ”syntisiltään” paljon, mutta ei nipottanut turhista.

— Lainaus alkaa —

Juutilainen hyökkäsi

Aarne Juutilainen oli määrätty komppanianjohtajaksi Jalkaväkirykmentti 9:ään, joka oli osa 7. Divisioonaa ja VII Armeijakuntaa. Se hyökkäsi heinäkuun alussa Jänisjärven ja Laatokan väliin jäävällä kannaksella kohti Sortavalaa. Neuvostojoukoilla oli vahvat, linnoitetut asemat, eikä suomalaisten eteneminen onnistunut samalla tavalla kuin Laatokan rantaa pyyhkivillä jääkärijoukoilla, jotka etenivät polkupyörin.

Juutilaisen komppania kuului varusmiehistä koottuun I pataljoonaan, joka eteni Jänisjärven maastoissa 15.7. Se joutui väijytykseen lähes aukeassa paikassa ja pelastautui tilaamalla tykistökeskityksen vain 150 metrin päähän eteensä. Tappiot haavoittuneina ja kaatuneina olivat noin 200 suomalaista. Pataljoonan komentaja Sulo Marttinen kaatui taistelussa vatsaan saamaansa osumaan.

Juutilainen neuvoi nuorempia upseereitaan hyökkäyskäskyjen antamisessa seuraavasti: ”Jumankaut, syntiset, siinä ei kannata puhua taktiikasta ja kunniasta ja isänmaan laajentamisesta. Napoleon sanoi, että armeija marssii vatsallaan. Minä opin muukalaislegioonassa, että armeija myös ajattelee vatsallaan. Kun on lähdettävä hyökkäykseen, niin sanokaa sotajoukollenne näin: Pojat, kun tuo kukkula on vallattu, niin kenttäkeittiöt ajavat eteen ja saatte lihakeittoa.” Lainaus Jukka L. Mäkelän kirjasta Marokon Kauhu.

— Lainaus päättyy —

Sotasankarit 1/2: kaukopartiomies Mikko Pöllä

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Ylikersantti Mikko Pöllä joulukuussa 1943. SA-kuva.

Esittelen kahdessa blogipäivityksessä Suomen sodissa tavalla tai toisella kunnostautuneita. Lainaukset ovat juuri ilmestyneestä kirjastani Suomalaiset sotasankarit.

Mikko Pöllä syntyi Neuvostoliitossa inkeriläisperheeseen. Stalinin johtamissa maatalouden pakkokollektivisoinneissa perhe menetti kaiken ja lapset isänsä kulakkileirille. Mikko päätti lähteä Suomeen ja ylitti Rajajoen uimalla. Hän elätti itsensä kiertelevänä sekatyömiehenä ja oli juuri päässyt asettumaan, kun hänet värvättiin talvisodan aattona kaukopartiomieheksi. Talvi- ja jatkosodissa Pöllä teki lukuisia matkoja rintaman taakse. Kielitaito ja itsevarmuus tekivät hänestä partioiden puhemiehen.

— Lainaus alkaa —

Tiedusteluretki Aunuksessa

Mikko Pöllän ensimmäinen partiomatka jatkosodassa käynnistyi 1.9. Vänrikki Pentti Juppalan johtaman partion tehtävänä oli tiedustella Karjalan Armeijan edessä olevaa maastoa sen vasemmalla sivustalla. Säämäjärven koillispuolelle suuntautuneella retkellä Pöllä toimi radistina. Partion toisena tehtävänä oli häiritä liikennettä. He lähestyivät tietä Vuhtjärven lähellä. Sieltä kuului liikenteen ääniä. 10-miehinen partio laittautui asemiin tien varrella olleeseen pieneen metsikköön. Neuvostojoukkoja matkasi etulinjaan kuorma-autojen lavoilla, jokunen panssarivaunukin sinne oli menossa. Liikennettä tarkkailtiin tunteja, ennen kuin Pöllä lähetti tiedot kotiin. Sitten kahteen tien vierustalla kasvaneeseen puuhun kiinnitettiin kilon trotyylipanokset ja jäätiin odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua idästä alkoi kuulua auton ääntä. Se nousi mäelle, jonka päällä ryhmä odotti. Auton lavalla oli kymmenkunta sotilasta istumassa tarvikelaatikoiden päällä. Kun auto oli kohdalla, Juppala avasi tulen, ja muut yhtyivät siihen. Tulitus teki selvää jälkeä. Sen jälkeen trotyylit räjäytettiin, ja puut kaatuivat tielle. Partio poistui paikalta nopeasti. Paikalle saapunut panssarivaunu jyskytti miesten perään, mutta takaa-ajajia ei kuulunut. Partio leiriytyi yöksi lammen rannalle.

Aamulla miehet jatkoivat kohti kotia. Matkaa oli enää noin vuorokauden verran. Pieni polku vei metsäisen harjanteen päälle. Näkyvyys oli vain muutama kymmenen metriä. Pöllä oli tunnustelijana. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Neuvostosotilaat nousivat samalle harjanteelle toiselta puolelta. Myös he pysähtyivät. Muutaman sekunnin kuului vain luonnon ääniä. Venäläisten kärkimies lähti kävelemään taaksepäin, Pöllä seurasi esimerkkiä, ja niin näköyhteys katkesi. Suunnitelma oli nopeasti valmis. Partion johtaja Juppala jakoi ryhmän kolmeen osaan, joista yksi jäisi polun varteen, yksi kiertäisi oikealta ja yksi vasemmalta. Näin venäläiset saataisiin uskomaan, että suomalaisia on suurempi joukko.

Polulla alkoi pian tulitus, ja venäläisten tunnustelijat kaatuivat. Muut maastoutuivat metsään. Kukaan ei ollut varma, missä olivat omat ja missä vastustaja. Saukkonen näki liikettä ja ampui lippaansa tyhjäksi. Kun hän lippaan vaihtamisen jälkeen tähysti ampumasuuntaansa, hän näki vänrikki Juppalan. Tämä määräsi miehet irtautumaan.

Kohtaamispaikassa Juppala kehotti Saukkosta kehittämään ampumataitoaan, mutta esitteli kuitenkin tämän aikaansaamaa reikää puseronsa olkapäässä. Partio palasi omille linjoille 8.9.

— Lainaus päättyy —

Sodan jälkeen ajat muuttuivat, ja Pöllä pakeni Valpoa Venezuelaan.  Palattuaan lopulta Suomessa hän teki toisen uransa Geologisen tutkimuskeskuksen kenttämiehenä Lapin lumoavissa erämaissa.

— Lainaus alkaa —

Pöllä Venezuelassa

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asui Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

— Lainaus päättyy —