Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen

Ylikersantti Mikko Pöllä. SA-Kuva.

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.

Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä ui Suomeen

Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.

Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.

Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.

Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.

Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.

Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.

Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.

Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.

— Lainaus päättyy —

Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä Venezuelassa

Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.

Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.

Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.

Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.

Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.

Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.

— Lainaus päättyy —

Talvisota: Viipuri ahdingossa

Viipuri liekeissä 7.3.1940. SA-Kuva.

Viipuri liekeissä 7.3.1940. SA-Kuva.

Suomi hyväksyi Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot ja ehdotti aselepoa rauhanneuvottelujen ajaksi. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov ehdotti neuvotteluiden aloittamista Moskovassa. Hän ei suostunut aselepoon.

Puna-armeija pyrki saartamaan Viipurin. Sen joukot lähestyivät Suomen toiseksi suurinta kaupunkia Karjalan Kannakselta Talin suunnalta. Viipurinlahdella neuvostojoukkoja oli jo lahden länsirannalla, josta suomalaiset yrittivät ajaa hyökkääjät takaisin jäälle.

Lainaan kokonaisen aukeaman Talvisota päivä päivältä -kirjasta.

— Lainaus alkaa —

5.3.1940

Sodan 97. päivä

Suomen hallitus taipui rauhanehtoihin. Viipurinlahdella taistelu möyrysi saarilla ja lahden länsirannalla. Vuosalmella tilanne huononi vastahyökkäyksen epäonnistuttua.

Ehdot hyväksyttiin

Suomen hallitus taipui hyväksymään Neuvostoliiton asettamat ennakkoehdot rauhalle. Ne olivat samat, jotka oli periaatteessa hyväksytty jo helmikuun viimeisenä päivänä. Silloin lopullisen vastauksen antamista haluttiin viivyttää, jotta nähtäisiin, tulisiko liittoutuneilta apua.

Ehtojen hyväksymistä edelsi tiukka sananvaihto. Tanner ja Mannerheim olivat yhtä mieltä siitä, että liittoutuneiden mahdollinen apu tulisi liian myöhään ja olisi liian vähäistä. Rauhanehtojen hyväksymistä vastustivat Hannula ja Niukkanen.

Neuvostoliitolle lähetettävään vastaukseen liitettiin ehdotus aselevosta rauhanneuvotteluiden ajaksi ja vastausta pyydettiin saman päivän aikana. Heti kokouksen jälkeen Molotov vastasi, että Neuvostoliitto ei suostu aselepoon. Lisäksi hän esitti neuvottelujen aloittamista Moskovassa.

Taistelut Viipurinlahdella

Neuvostojoukot olivat vallanneet Ravansaaresta sillanpääaseman edellisenä päivänä. Nyt ne tunkeutuivat saareen panssareiden tukemina, mutta suomalaiset pitivät asemansa kovasta paineesta huolimatta.

Häränpäänniemessä Suomen JR 10 teki vastahyökkäyksen ajaakseen sieltä sillanpään vallanneet Neuvostoliiton osastot pois. Suuria tappioita vastustajilleen tuottaen suomalaiset pääsivät rintaman keskiosassa etenemään noin kilometrin verran, minkä jälkeen hyökkäys pysähtyi. Osa niemestä jäi vihollisten haltuun, mutta suomalaiset joukot pitivät saavuttamansa asemat hallussaan muutaman päivän ajan.

Vilaniemessä tilanne muodostui päivän aikana hyvin vaikeaksi. Neuvostoliitto oli tuonut huomaamatta yön aikana uusia joukkoja jäälle niemen läheisyyteen. Ne hyökkäsivät aamuyöllä, jolloin niemeä puolustaneet suomalaisosastot lähtivät vetäytymään yllätettyinä ja hajaantuivat.

Hätiin hälytettiin naapurilohkojen reservejä, muun muassa II/JR 10, joka työnsi venäläiset Pitkäniemeen. Pian myös tätä pataljoonaa vastaan hyökättiin, ja hyökkäävät venäläisjoukot etenivät Santasaareen ja Karjaniemeen. Lopulta yhdellä suomalaispataljoonalla oli puolustettavanaan noin 10 kilometriä rantaviivaa. Vihollishyökkäys saatiin lopulta talttumaan apuun tulleen 4. D:n reservijoukon tekemän vastaiskun voimin.

Vastahyökkäys Äyräpäässä

Suomalaiset tavoittelivat menetettyä kirkonmäkeä Äyräpään suunnalla takaisin. Sinne suunnattiin Kev.Os 8 vastahyökkäys, joka kuitenkin tyrehtyi vihollisen voimakkaaseen tuleen. Osasto kärsi kovia tappioita, ja kirkonmäki jäi lopullisesti venäläisille.

Äyräpään kirkonmäen vastahyökkäyksestä muodostui erään muistelijan sanoin ”nurmolaisten verilöyly”.

”Vaikka päällikkömme Olavi Peltola oli vähän ennen hyökkäystä kehottanut meitä liikkumaan varoen ja käyttämään maastoa hyväksi, oli taisteluinto niin kova, että ohjeet unohtuivat. Me ryntäsimme miltei pystyssä yli aukean lumikentän ja syöksyimme suin päin vihollisen kenttävarustuksiin. Siellä oli pakko antautua ankaraan lähitaisteluun, mies miestä vastaan. Vihollisen polttava tuli lakaisi taistelukenttää. Kaatuneita ja haavoittuneita oli jo muutaman minuutin kuluttua useita. Hyökkäyksemme kuitenkin jatkui, ja pesäke pesäkkeeltä valtasimme kirkkomäkeä takaisin.

Luminen taistelutanner möyhentyi lyhyessä hetkessä mustaksi kuin kynnöspelto. Luodit vihelsivät, kranaatit räjähtelivät ja taisteluhuudot kaikuivat säälimättömän tiukkoina. Oli käynnissä lakeuksien poikien raivoisa taistelu, jossa ei periksi annettu eikä myöskään pyydetty. Mutta vihollinen taisteli myös urhoollisesti. Se ei väistynyt paikaltaan. Peräänantamattomasti se säilytti asemansa. Ja saatuaan vahvistuksia se iski takaisin.”

Onni Palaste: Talvisodan ääniä.

Vuosalmen lohkolla menetettiin myös Vasikkasaari. Tämä sisäänmurto saatiin rajoitettua saaren pohjoispuolelle vain aktiivisella reservien käytöllä.

— Lainaus päättyy —