Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen

Ylikersantti Mikko Pöllä. SA-Kuva.

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.

Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä ui Suomeen

Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.

Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.

Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.

Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.

Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.

Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.

Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.

Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.

— Lainaus päättyy —

Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä Venezuelassa

Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.

Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.

Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.

Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.

Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.

Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.

— Lainaus päättyy —

Sotasankarit 1/2: kaukopartiomies Mikko Pöllä

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Ylikersantti Mikko Pöllä joulukuussa 1943. SA-kuva.

Esittelen kahdessa blogipäivityksessä Suomen sodissa tavalla tai toisella kunnostautuneita. Lainaukset ovat juuri ilmestyneestä kirjastani Suomalaiset sotasankarit.

Mikko Pöllä syntyi Neuvostoliitossa inkeriläisperheeseen. Stalinin johtamissa maatalouden pakkokollektivisoinneissa perhe menetti kaiken ja lapset isänsä kulakkileirille. Mikko päätti lähteä Suomeen ja ylitti Rajajoen uimalla. Hän elätti itsensä kiertelevänä sekatyömiehenä ja oli juuri päässyt asettumaan, kun hänet värvättiin talvisodan aattona kaukopartiomieheksi. Talvi- ja jatkosodissa Pöllä teki lukuisia matkoja rintaman taakse. Kielitaito ja itsevarmuus tekivät hänestä partioiden puhemiehen.

— Lainaus alkaa —

Tiedusteluretki Aunuksessa

Mikko Pöllän ensimmäinen partiomatka jatkosodassa käynnistyi 1.9. Vänrikki Pentti Juppalan johtaman partion tehtävänä oli tiedustella Karjalan Armeijan edessä olevaa maastoa sen vasemmalla sivustalla. Säämäjärven koillispuolelle suuntautuneella retkellä Pöllä toimi radistina. Partion toisena tehtävänä oli häiritä liikennettä. He lähestyivät tietä Vuhtjärven lähellä. Sieltä kuului liikenteen ääniä. 10-miehinen partio laittautui asemiin tien varrella olleeseen pieneen metsikköön. Neuvostojoukkoja matkasi etulinjaan kuorma-autojen lavoilla, jokunen panssarivaunukin sinne oli menossa. Liikennettä tarkkailtiin tunteja, ennen kuin Pöllä lähetti tiedot kotiin. Sitten kahteen tien vierustalla kasvaneeseen puuhun kiinnitettiin kilon trotyylipanokset ja jäätiin odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua idästä alkoi kuulua auton ääntä. Se nousi mäelle, jonka päällä ryhmä odotti. Auton lavalla oli kymmenkunta sotilasta istumassa tarvikelaatikoiden päällä. Kun auto oli kohdalla, Juppala avasi tulen, ja muut yhtyivät siihen. Tulitus teki selvää jälkeä. Sen jälkeen trotyylit räjäytettiin, ja puut kaatuivat tielle. Partio poistui paikalta nopeasti. Paikalle saapunut panssarivaunu jyskytti miesten perään, mutta takaa-ajajia ei kuulunut. Partio leiriytyi yöksi lammen rannalle.

Aamulla miehet jatkoivat kohti kotia. Matkaa oli enää noin vuorokauden verran. Pieni polku vei metsäisen harjanteen päälle. Näkyvyys oli vain muutama kymmenen metriä. Pöllä oli tunnustelijana. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Neuvostosotilaat nousivat samalle harjanteelle toiselta puolelta. Myös he pysähtyivät. Muutaman sekunnin kuului vain luonnon ääniä. Venäläisten kärkimies lähti kävelemään taaksepäin, Pöllä seurasi esimerkkiä, ja niin näköyhteys katkesi. Suunnitelma oli nopeasti valmis. Partion johtaja Juppala jakoi ryhmän kolmeen osaan, joista yksi jäisi polun varteen, yksi kiertäisi oikealta ja yksi vasemmalta. Näin venäläiset saataisiin uskomaan, että suomalaisia on suurempi joukko.

Polulla alkoi pian tulitus, ja venäläisten tunnustelijat kaatuivat. Muut maastoutuivat metsään. Kukaan ei ollut varma, missä olivat omat ja missä vastustaja. Saukkonen näki liikettä ja ampui lippaansa tyhjäksi. Kun hän lippaan vaihtamisen jälkeen tähysti ampumasuuntaansa, hän näki vänrikki Juppalan. Tämä määräsi miehet irtautumaan.

Kohtaamispaikassa Juppala kehotti Saukkosta kehittämään ampumataitoaan, mutta esitteli kuitenkin tämän aikaansaamaa reikää puseronsa olkapäässä. Partio palasi omille linjoille 8.9.

— Lainaus päättyy —

Sodan jälkeen ajat muuttuivat, ja Pöllä pakeni Valpoa Venezuelaan.  Palattuaan lopulta Suomessa hän teki toisen uransa Geologisen tutkimuskeskuksen kenttämiehenä Lapin lumoavissa erämaissa.

— Lainaus alkaa —

Pöllä Venezuelassa

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asui Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

— Lainaus päättyy —