Miten Suomi brändättiin 7: miten suomalaisista tehtiin suomalaisia

02sven13

Sven Dufva, suomalaisen sotilaan perikuva. Carl Theodor Staaff, 1862.  

Suomen kansallistunteen luomisen peruskivi oli lähinnä kieli. Kuten tutkimukset ovat osoittaneet, itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin britit ja germaanit. On siis perusteltua sanoa, että suomalaisuus luotiin 1800-luvulla tietoisesti. Siihen asti täällä asui hämäläisiä, karjalaisia ja savolaisia.

Kun Suomen nykyinen alue siirtyi Ruotsilta Venäjälle, siitä muodostui kokonaisuus, jota yhdisti kielen lisäksi emämaasta poikkeava kulttuuri ja omat lait. Alusta alkaen tunnettiin huolta siitä, ahmaiseeko Venäjän karhu Suomen ja sulattaa sen mahassaan tuntemattomaksi. Sen vuoksi oli tärkeää rakentaa mahdollisimman yhtenäinen identiteetti suomalaisille.

1860-luvun alussa kansallisidentiteetti oli olemassa sivistyneistön keskuudessa. 1800-luvun loppuun mennessä se oli vahva myös tavallisten, maata viljelevien ihmisten keskuudessa. Miten brändi jalkautettiin kansan keskuuteen? Miten suomalaisista tehtiin suomalaisia?

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Kansakoulu

Asetus kansakoulujen perustamisesta annettiin vuonna 1866, mutta niitä oli perustettu jo edellisellä vuosikymmenellä. Hankkeen puuhamiehinä olivat Snellman ja suomalaisen opetuksen edelläkävijä Uno Cygnaeus. Kummankaan mielestä kiertokoulut eivät tarjonneet riittävää lähtökohtaa kansan sivistämiselle. He halusivat opettaa kansan lukemaan siten, että ihmiset ymmärtäisivät lukemansa pelkän ulkoluvun sijasta. Tavoitteet olivat samoja, joita myös keisari Aleksanteri II ajoi tavoitellessaan Venäjän uudistamista ja vaurastumista.

Lukemaan opettelusta oli tullut tärkeää 1600-luvulta alkaen, sillä kaikkien haluttiin pystyvän lukemaan Jumalan sanaa omalla kielellä. Käytännössä kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin lukutaito läpäisi koko kansan. Voitanee arvioida, että 1850-luvulla suurin osa suomalaisista omasi kohtuullisen lukutaidon.

Aina 1800-luvun puoliväliin lukemisen opettaminen oli vanhempien ja kiertokoulujen harteilla. Kiertokoulut olivat nimensä mukaisesti kiertäviä ilman varsinaista koulurakennusta järjestettyjä kouluja. Kiertävä opettaja, usein lukkari, kulki kylästä toiseen opettamassa paikallisia lapsia ja nuoria lukemaan, ja lukutaito testattiin kinkereillä. Kiertokouluja oli syrjäseuduilla pitkään, viimeinen lopetti Puumalassa vasta 1950-luvun alussa. Ennen kansakouluja suomalaislasten ja -nuorten opetuksesta vastasivat siten heidän vanhempansa ja kirkko.

Vuonna 1856 keisari oli esittänyt Suomen säädyille kansansivistyksen kohottamista edistävien koulujen perustamista maalaiskuntiin. Taustalla oli paitsi ajatus kansan sivistämisestä ja sen avulla tapahtuvasta talouskasvusta, myös kenraalikuvernööri Bergin pelko skandinaavisesta liikkeestä. Tukemalla suomen kielen asemaa ruotsia vastaan hän ajatteli tekevänsä palveluksen emämaa Venäjälle. Kun suomen kielen asema paranisi suomea puhuvien virkamiesten avulla, Ruotsin uhka loittonisi yhä kauemmas. Kenraalikuvernööri kirjoitti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille: “Jos tätä suomalaisuuspuoluetta ei olisi ollut olemassa, olisimme joutuneet perustamaan sen.” Eräs toinen Suomen kehitykseen merkittävästi vaikuttanut mies, senaattori von Haartman vastusti suomen kielen aseman parannuksia. Hän totesi: “Yliopistoon ei pitäisi viedä politiikkaa ja jos fennomaanit pääsevät esiin, niin siellä puhutaan kohta vain sitä perkeleen suomea!”

Cygnaeuksen ohjelmalle perustuva kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen tuli kuntien tehtäväksi, mikä merkitsi myös kirkollisen ja kunnallishallinnon erottamista toisistaan. Pitäjät saivat koulujen perustamista varten valtionapua, joka katettiin määräaikaisilla veroilla. Koulujen saama valtionapu pieneni 1870-luvulla, mutta koulujen määrä lisääntyi siitä huolimatta. Vuonna 1866 Suomessa oli 20 kansakoulua, joissa opetti 21 opettajaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tästä oli kouluja 1 273 ja opettajia 1 396.

Pakollista kansakoulujen perustamisesta tuli vuonna 1898, minkä jälkeen jokaiseen kuntaan piti perustaa koulu. Käytännössä vasta tämä asetus toteutti jo vuonna 1686 kirkkolaissa säädetyn yleisen oppivelvollisuuden. Kansakoulun käyminen perustui vapaaehtoisuuteen, pakollista siitä tuli vasta vuonna 1921. Kansakoulussa opetettiin periaatteessa uskontoa, äidinkieltä, historiaa, maantietoa, luonnontietoa, laskentoa, mittausoppia, piirustusta, laulua, voimistelua ja käsityötä. Käytännössä suurin osa ajasta suurimmassa osassa kouluista meni lukemisen ja kirjoittamisen opetteluun, vaikka nämä taidot olivat edellytyksiä koulunkäynnille. Cygnaeus vastusti mekaanista ulkolukua, mutta käytännössä sitä oli paljon jo senkin vuoksi, että oppilaiden lähtötaso heidän kouluun tullessaan vaihteli suuresti.

Kouluissa päntättiin ennen kaikkea isänmaallisia tekstejä, vai mitä sanotte tästä katkelmasta, joka on J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista:

Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt’ aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;
nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

 ”Hyv’ on”, hän huutaa, ”niin, kas niin, sa poika urhoinen,
äl’ yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!
Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.”

 Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt’ on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan. 

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Runo kertoo Sven Dufvasta Suomen sodassa. Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäinen osa oli ilmestynyt 1840-luvulla, ja toinen ilmestyi vuonna 1860. Runokokoelman vaikutus suomalaisuuden rakentamisessa oli pitkäkestoinen ja tuli koulun kautta. Opus oli nimittäin vuosikymmenten ajan pakollista lukemista kansakouluissa ja siten omiaan levittämään kansallistunnetta ja -identiteettiä niihin sukupolviin, jotka sitä ulkoa pänttäsivät.

Laajat kansankerrokset läpäisseen kansakoulun ansiosta kuva siitä, millaisia me suomalaiset olemme syöpyi kokonaisiin sukupolviin. Tuon kuvan ytimessä oli vaatimaton ja rehellinen kansa, joka rakasti köyhää kotimaataan ja oli sisukkaan valmis puolustamaan sitä viimeiseen asti. Jos vertaamme tätä kuvaa siihen, joka tunnetaan talvisodan henkenä, emme voi olla huomaamatta yhteneväisyyttä.

Kansakoulusta tuli siten suomalaisia yhdistävä tekijä. Vuoden 1866 asetuksesta kului noin 30 vuotta siihen, kun saatiin kouriintuntuva osoitus siitä, ettei kansallishenki ollut enää pelkästään ruotsinkielisen sivistyneistön hanke. Siitä oli tullut koko kansan hanke.

Miten Suomi brändättiin 2: amatsoneja ja Nooan poikia

kajaanin_linna

Kajaanin linna, Jac. Ahrenbergin ennallistuspiirustus vuodelta 1888. Museovirasto.

Maanpetturin kronikka

Johannes Messenius istui pimeässä tyrmässä ja kirjoitti. Välillä hän vilkaisi Uppsalan-aikojen professorikollegansa Sigrid Forsiuksen lähettämiä käsikirjoituksen pätkiä, jotka käsittelivät Ruotsin itäisen osan historiaa. Välillä hän piti tauon ja puhalsi käsiinsä, sillä linnassa oli kylmä. Onneksi hän oli saanut ottaa mukaan myös oman kirjastonsa, vaikka olot valtakunnan peräkylällä olivat kyllä muutoin kaikin puolin apeat.

Vielä muutamaa vuotta aiemmin Messenius oli ollut juridiikan ja politiikan professorina Uppsalan yliopistossa. Nyt hän istui Kajaanin linnassa ja kirjoitti Scondia illustrataa. Hän varmasti ajatteli, että siitä tulisi suurtyö, jota myöhemmät Pohjolan historiaa tutkivat tulisivat kahlaamaan läpi uudelleen ja uudelleen. 20-osaiseksi suunniteltu teossarja jäi 15-osaiseksi, mutta Messeniuksen jälkeen tulleet ovat kuin ovatkin lukeneet sitä ahkerasti. Siinä käsitellään Skandinavian ja Baltian kansojen historiaa, muiden mukana suomalaisia.

Kajaanin linnassa Messenius istui, koska hänet oli tuomittu vuonna 1616 maanpetoksesta. Puolassa jesuiittaopistossa opintonsa suorittanut Messenius oli Ruotsiin palattuaan kääntynyt protestantiksi ja päässyt Uppsalaan opettamaan. Hän kuitenkin joutui epäsuosioon, kenties kulmikkaan persoonansa vuoksi, ja sai vastata syytteisiin puolalaisten kanssa veljeilystä ja salaisesta jäsenyydestä jesuiittajärjestössä. Ruotsi ja Puola taistelivat tuohon aikaan Baltian herruudesta, joten epäilyt vihollisen kanssa veljeilystä heittivät pitkän varjon Messeniuksen niskaan, mistä seurauksena oli 20 vuotta Kajaania.


Scondia Illustratassa
Messenius osoitti taitavansa brändääjän must have -ominaisuuden: hän käänsi heikkoudet vahvuuksiksi. Siinä missä esimerkiksi tanskalainen oppinut Saxo Grammaticus kertoi Suomesta negatiivisessa sävyssä ja kehotti välttämään tätä noitien ja hihnajalkaisten asuttamaa seutua, Messenius kääntää asujainten omituisuuden ja vaarallisuuden voimakkuudeksi ja erityislaatuisuudeksi. Hän muun muassa kertoo kronikassaan, että ”Ruotsalaisten kuningas Emund ahdisteli ankarasti Kvenlandin amatsoneja, mutta nämä myrkyttivät sekä hänen poikansa että koko ruotsalaisten sotajoukon hengiltä.” Kvenlandilla Messenius viittaa ilmeisesti Pohjanmaahan. Messeniuksen mukaan suomalaiset olivat hurjia, varsinkin naiset. Ruotsin kuningas Vanland kävi hakemassa täältä vaimon itselleen, minkä jälkeen lupasi jättää maan rauhaan. Niin ikään ruotsalainen kuningas Ange ei ollut yhtä onnekas: suomesta haettu vaimo hirtti miehen jo hääjuhlassa, minkä jälkeen palasi Suomeen.


Hakkaa päällee, Maagogin poika!

Vuonna 1700 väitöskirjansa Aboa Vetus et Nova julkaissut Daniel Juslenius oli edeltäjänsä Messeniuksen kanssa eri mieltä suomalaisten kantaisästä. Jusleniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Maagogista, joka oli Nooan pojanpoika. Lisäksi Juslenius esitti väitöskirjassaan, että antiikin Kreikan ja Rooman sivistys itse asiassa tuli Suomesta. Jos joku seikka on akateemisessa väitöskirjassa todistettu, sen oltava totta, eikö?

Maagog kalskahtaa jotenkin pahaenteiseltä, ja toden totta: Raamatun Ilmestyskirjan mukaan sielunvihollinen johdatti Maagogin kansan harhateille ja sotaan Jumalaa vastaan. Lisäksi on ehkä syytä mainita, että 1500-luvulla kirjoitellut ruotsalainen Johannes Magnus kertoi Maagogin olleen Ruotsin ensimmäinen kuningas.

Juslenius myös esitti, että kimmerialaiset keksivät riimukirjoituksen kauan ennen roomalaisia. Kimmerialaiset asuivat Pohjolan kaukaisimilla perukoilla, jossa yö kestää kuukauden. He olivat Jusleniuksen mukaan kemiläisiä, ja ”lapsikin tietää, että kemiläiset ovat suomalaisia”.

Edellä mainitun lisäksi Juslenius oli luomassa myös suomalaista hakkapeliitta-legendaa. Juuri hänen mukaansa sana hakkapeliitta tulee taisteluhuudosta ”hakkaa päälle”, joka puolestaan sai vastustajat taistelukentällä vapisemaan.

Ruotsin kunniaksi

Messeniuksen ja Jusleniuksen rakennelmat ovat kuin sankariheviä kuuntelisi. Meidän kansamme on keksinyt kirjoitustaidon, Kreikka on varastanut Suomen maineen sivistyksen kehtona, ja suomalaiset naiset ovat niin hurjia, että Ruotsin muinaiset kuninkaatkaan eivät voineet täältä noin vain vaimoja hakea. Puhumattakaan suomalaisista miehistä! Kun ”Hakkaa päälle!” kajahti kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilla, Baijerin viiksiniekoille tuli hätäkakka polvihousuun.

Messenius ja Juslenius kuuluivat niin sanottuihin goottilaisiin historiankirjoittajiin, jotka pyrkivät luomaan maalleen mahdollisimman hienon menneisyyden, jotta valtakunta vaikuttaisi ikivanhalta ja kaikin puolin pramealta. Se oli ajan tapa. Messenius ja hänen jälkeensä Juslenius tekivät työtä tietysti Ruotsin maakuvan eteen, ja Suomi oli Ruotsin itäinen osa.

Olennainen osa loisteliaan historian luomista oli ulottaa se Vanhan testamentin aikaan asti. Messeniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Nooan pojasta Thuiskonista, joka vuonna 156 vedenpaisumuksen jälkeen sai vallan käsiinsä. Vuonna 193 vedenpaisumuksen jälkeen Thuiskon lähetti ensimmäiset uudisasukkaat Skandinaviaan.

Näin Messenius petaa suomalaisille juuret aina Nooaan saakka, ja tuohon aikaan kansan pitkäikäisyys oli ensiarvoisen tärkeää sen julkisuuskuvan kannalta. Lisäksi Nooan kautta luotiin yhteys luvattuun maahan ja sen kansaan.


Ei suomalaisia

Kaksikosta myöhemmin elänyttä Jusleniusta on pidetty jopa varhaisena fennomaanina, suomalaisen kansallistunteen rakentajana. Sitä hän tai Messenius eivät olleet. Jusleniuksen aikaan väitöskirjat kirjoitettiin dialektiseen muotoon, ikään kuin väittelyksi kuviteltua vastustajaa vastaan. Tuon vastustajan argumentit hän pyrkii kumoamaan rakentamalla suomalaisille kunniakkaan menneisyyden. Toisaalta saattoi olla syynsä sille, että hänen aiheekseen tuli juuri suomalaisten puolustus. Jusleniuksen lopulliset motiivit jäävät kuitenkin arvailujen varaan: ehkä kyse oli kotiseuturakkaudesta, ehkä vain professorin sattumalta määräämästä aiheesta.

Joka tapauksessa Messeniuksen ja Jusleniuksen brändityö jäi aikanaan hyvin pienen akateemisen piirin pariin. Ne tavalliset suomalaiset, joita Juslenius niin kiihkeästi puolusti, eivät vielä 1700-luvulla pitäneet itseään erityisesti suomalaisina, sillä suomalaisuutta ei tuolloin ollut olemassa ainakaan sellaisena kuin me sen käsitämme. He olivat savolaisia, hämäläisiä tai vaikka porvoolaisia. Tämä oli tilanne vielä pitkään 1800-luvullakin, kuten tulemme pian näkemään.