Seitsemäntenä lomapäivänä

Hupsista. Edellisestä blogauksesta on kulunut jo viitisen kuukautta, mitä voi pitää kehnohkona suorituksena. Kirjoitan blogijuttuja yleensä iltaisin, ja kuluneena keväänä iltaisin on ollut melkolailla kuiviin tiristetty olo.

Kevättalvella aika meni Tarina-akatemian parissa muun muassa bisnestarinakerronnan superaamua suunnitellessa. Kun se ja muutamat muut markkinointihommat oli tehty, oli jo huhtikuu. Silloin minulla oli ensi syksynä ilmestyvästä 1917 – miten Suomesta tuli Suomi -kirjasta koossa noin 50 käsikirjoitussivua. Sulkeuduin kammiooni sitä tekemään. Kesäkuun loppuun istuin siellä kirjoittamassa. Jos joku erehtyi ovelle koputtelemaan, hätistin tunkeilijan loitommalle hullun tuijotuksella ja heittelemällä ihmisparkaa aiempien tuotosteni tekijänkappaleilla. Poistuin kammiosta ajoittain kotiin näyttäytymään lapsille ja vaimolle (tunnistivat vielä kuitenkin) ja survomaan ravintoa tuntikausien paikallaanistumisesta naksuvaan ruhooni. Illan päätteeksi ohjelmaan kuului yleensä vielä kuvatoimitusta samaista opusta varten.

Nyt olen ollut lomalla viikon. Tähän mennessä sen kohokohta on ollut tappio kuopukselle pöytäjalkapallossa. On ollut myös kiva ajella 40-vuotislahjaksi ostamallani pyörällä metsässä ja näppäillä bassoa. Ja seitsemäntenä lomapäivänä kirjoittaminen näköjään maistuu taas.

 

Ongella

ongella

Käsiala oli opettajan merkinnän mukaan ”tyydyttävää”.

Kävin kesälomani päätteeksi läpi arkistoituja tavaroita tarkoituksenani karsia turhat pois. Koulumuistoja-tekstillä merkityssä laatikossa oli vanhojen verokorttien, etiopialaisen kirjeenvaihtokaverin lähettämien kirjeiden ja ylioppilastodistuksen lisäksi muun muassa ainevihko, jonka takakannessa on teksti: ”Tyyppikirjaimisto, jonka kouluhallitus 1.12.1950 on hyväksynyt noudatettavaksi kouluhallituksen alaisten oppilaitosten kirjoituksen opetuksessa.” Tekstin alla on esitelty kaunokirjoituskirjaimet, jotka on kaiketi kuopattu jo vuosia sitten.

Vihkoon ei ole merkitty vuosilukua, mutta luulen kirjoittaneeni siihen eka- tai tokaluokkalaisena. Se on siis jostain 80-luvun puolimaista.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että olin genrekirjoittaja. Useissa aineessa seikkaillaan viidakossa, jossa kohdataan aaveita, leijonia tai sapelihammastiikereitä. En malta olla jakamatta yhtä ainetta. Se on erilainen kuin muut ja saanut ehkä innoituksensa omasta lapsuuden harrastuksestani.

Ongella

Hemminki lähti ongelle. Mukaansa hän otti ongen ja pienen sangon kaloja varten. Madot Hemminki tonki kaatuneen puunrungon alta. Onkiminen oli pojasta sangen hauskaa. Hän tunki madon ongenkoukkuun ja heitti siiman veteen. Koho keinahteli aalloilla jonkin aikaa. Jo nykäisi. Henkeään pidätellen Hemminki tarkkasi kohoa. Se alkoi vajota pinnan alle.

Hemminki veti ongesta. Langan päässä riippui Hemmingin mielestä aikamoinen vonkale. Kalan hän pani sankoon.

Aine sai arvosanaksi 7-. Kertomus päättyy hieman yllättäen, ja täytyy myöntää, että tarinoiden lopetukset aiheuttavat minulle yhä päänvaivaa. Säästin vihon.