Miten Suomi brändättiin 8: ”Suomen syöjä”

isto

Eetu Isto: Hyökkäys, 1899. Taulua piiloteltiin muun muassa Ruotsissa.

Miten tämä oikeastaan on käsitettävä, kuuluuko Venäjä Suomeen vai onko se osa siitä, vai kuuluuko Suomen Suuriruhtinaskunta Venäjän Keisarikuntaan? Katson, että tullien yhtenäistäminen on välttämätöntä, että tämä ei ole mitenkään helppo asia ja sen toimeenpano vaatii paljon työtä, mutta se on mahdollista tehdä. Mitä tulee postiin, raha- ja valuuttajärjestelmään, niin on anteeksiantamatonta, että tämä ero on vielä olemassa, ja niiden yhtenäistäminen yleisen keisarikunnan järjestelmän kanssa on välttämätöntä.

Näin kirjoitti Venäjän keisari Aleksanteri III Suomen senaatin tulli-, raha- ja postiasioita käsittelevien asiakirjojen marginaaliin vuonna 1889. Huomautus sai aikaan huolestuneisuutta Suomen hallintopiireissä, sillä kysymys oli erillisen valtiollisen aseman näkyvimmistä ilmenemismuodoista.

Suomen syöjä

Samana vuonna venäläinen kamariherra Odrin julkaisi lähes tuhatsivuisen tutkimuksen Suomen historiasta. Sen nimi oli Suomen valloitus, ja siinä Ordin pyrki alkuperäislähteisiin vedoten kumoamaan suomalaisten käsityksen autonomiasta. Ordinin mielestä Suomi oli Porvoon valtiopäivillä liitetty Venäjään vallattuna provinssina, ei omalakisena valtiona. Ordin sai tutkimuksestaan Venäjän tiedeakatemian palkinnon.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Ordin oli vuonna 1870 monien muiden pietarilaisten silmäätekevien tavoin hankkinut mökin Karjalan Kannakselta. Yllätyksekseen hän törmäsi byrokratiaan ja tuli siihen johtopäätökseen, että suomalaisvirkamiehet nöyryyttivät venäläisiä, jotka yrittivät hankkia kiinteistöjä Suomesta. Kerrotaan, että viimeisenä pisarana Ordinin maljaan putosi se, ettei hän voinut tuoda huvilalleen edes viiniä ilman, että joutui maksamaan siitä tullia Suomelle. Ja Ordinin mökki sijaitsi hänen tulkintansa mukaan Venäjällä! Näistä tapahtumista ja Venäjällä nousussa olleesta kansallistunteesta innoittuneena Ordin oli alkanut tutkia Suomen historiaa ja opiskella sekä suomea että ruotsia, jotta voisi tutustua lähteisiin.

Ordinilla oli Venäjällä vaikutusvaltaa, ja hänen tutkimustensa johdosta Suomen erityisasemaa kohtaan esimerkiksi Venäjän lehdistössä osoitettu kritiikki voimistui entisestään.

Kenraalikuvernööri Bobrikov

Vuonna 1894 Venäjän keisariksi kohosi Nikolai II, jonka aikana ote Suomesta kiristy entisestään. Vuonna 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin eräs Nikolai Bobrikov. Lokakuussa tekemänsä tarkastusmatkan aikana hän teki raporttiinsa seuraavan merkinnän: “kaikki osoitti, ettei Suomella ole mitään yhteistä valtakunnan kanssa, ja minusta tuntui kuin matkustaisin jossain ulkomailla. Ja kuitenkin tämä alue muodostaa valtakunnan pääkaupungin lähimmän ja strategisesti erittäin tärkeän rajamaan”.

Konservatiivinen venäläislehti kirjoitti Bobrikovin nimityksen yhteydessä:

Suomessa alkava uusi aikakausi vaikuttaa epäilemättä suotuisasti muiden rajamaidemme asukkaisiin, joita separatistit ovat kaikin tavoin yllyttäneet Venäjälle vihamieliseen eristäytymiseen vetoamalla esimerkkinä “riippumattomaan Suomen valtioon”, joka muka vain personaaliunioinin välityksellä on alistettu Venäjän tsaarille, mutta on muuten täysin vieras Venäjälle. Tämä turmiollinen harhaluulo tuhotaan nyt!

Suomalaisten vastalause

Nikolai II antoi vuoden 1899 helmikuussa manifestin, jossa hän ilmoitti, että keisari määrittelisi, mikä on yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä ja mikä Suomen paikallista lainsäädäntöä. Omasta mielestään keisari vain selkeytti asioita ja totesi vallitsevan asiaintilan. Suomalaisten mielestä kyseessä oli valtiokaappaus, sillä yleisvaltakunnallinen laki ei vaatinut Suomen säätyjen hyväksyntää. Näin keisari astui Porvoon valtiopäiviltä periytyvän hallitsijavakuutuksen ulkopuolelle.

Lisäksi vuoden 1898 heinäkuussa Suomen säädyille oli lähetetty kutsu ylimääräisille valtiopäiville käsittelemään Suomen erillisen sotalaitoksen liittämistä Venäjän asevoimiin. Esitys annettiin valtiopäiville vuoden 1899 alussa. Tuloksia ei kuitenkaan jääty odottamaan, sillä helmikuun manifesti syrjäytti valtiopäivien lainsäädäntöoikeuden Suomea olennaisesti koskevissa asioissa.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Vain viisi päivää helmikuun manifestin antamisen jälkeen Helsingin Ateneumissa järjestettiin salainen kokous, jossa päätettiin kerätä mahdollisimman paljon nimiä sen osoittamiseksi, että manifesti oli herättänyt Suomessa hyvin laajaa vastustusta. Kenraalikuvernööri Bobrikov oli antanut ymmärtää, että se oli herättänyt tyytymättömyyttä vain pienessä osassa kansaa.

Ylioppilaiden johdolla suomalaisten nimiä alettiin kerätä huimalla vauhdilla. Vain yhdessätoista päivässä keisarille osoitettuun adressiin saatiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta, mikä oli järkälemäinen määrä, sillä suomalaisia oli noihin aikoihin noin kaksi ja puoli miljoonaa. Isänmaallinen henki oli jo ennestään Suomessa korkealla, mutta adressin keräämisen yhteydessä se vahvistui entisestään. Esimerkiksi pohjoisen Suomen harvaan asutulla alueella muutamien allekirjoitusten perässä saatettiin hiihtää kymmeniä ellei satoja kilometrejä. Rovaniemen valtuutettu Juho Anttila toi alueensa nimet Helsinkiin kuljettuaan ensin 200 kilometriä hiihtäen, sitten 150 kilometriä hevosella ja lopuksi junalla.

Kun kaikki 500 eri puolilta Suomea valittua kauppiasta, lampuotia, aatelista, talonpoikaa ja opettajaa olivat kokoontuneet Helsinkiin, he lähtivät junalla kohti Pietaria ja keisaria mukanaan suuri adressi. Kenraalikuvernööri Bobrikov sai tiedon suuren seurueen liikkeistä vasta tuntia sen lähdön jälkeen ja vaati Uudenmaan läänin kuvernööriä estämään valtuuskunnan lähdön. Kuvernööri kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta Bobrikovin käskyä.

Maaliskuun 18. päivänä lähetystö saapui Pietariin ministerivaltiosihteeri Victor Procopén luo. Procopé ilmoitti, että keisari ei ottaisi suomalaisia vastaan. Sen sijaan majesteetti kehotti luovuttamaan adressin kuvernööreille, jotka lähettäisivät nimilistat kenraalikuvernöörille, joka puolestaan luovuttaisi asiakirjat ministerivaltiosihteerille, joka esittäisi asian keisarille, jos se todella kaipaisi huomiota. Lisäksi keisari ilmaisi, ettei ollut suomalaisille vihainen.

Pettyneen lähetystön palatessa Helsinkiin sitä vastassa oli tuhansia ihmisiä, jotka alkoivat Rautatientorilla laulaa Maamme-laulua.
Toimittaja Konni Zilliacus muisteli suuren adressin aikaa:

Se oli kuvaamattoman innostuksen aikaa, innostuksen, joka vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet, joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä, että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset määräyksensä.

Ulkoinen vihollinen on usein paras sisäistä yhtenäisyyttä luova tekijä. Lopullinen sinetti Suomen kansan syvien rivien kansallistunteelle ja samalla myös sen ilmaus oli 11 päivässä koottu jättimäinen keisarille osoitettu adressi. Vuosisadan taitteessa oli siten selvää, että 1800-luvun alkuvuosikymmeninä varsinaisesti aloitettu hanke suomalaisuuden luomiseksi oli onnistunut.

Helmikuun manifestia seurasivat sortokaudet, joiden aikana suomalaiset eivät suostuneet kävelemään Venäjän joukkueen kanssa olympialaisissa, ja ensimmäinen maailmansota, jonka aikana ruotsinkielisistä ylioppilaspiireistä nousseet itsenäisyysmiehet olivat jopa valmiita ryhtymään maanpetokseen ja hakivat sotilaskoulutusta Saksasta, mutta se on toinen tarina.

1860-luvulla voimalla pintaan tullut sivistyneistön kansallistunne ja 1890-luvun lopulla samalla tavoin ilmennyt koko kansan kansallistunne saivat huipennuksen vuonna 1917. Mutta miksi Lenin nauroi? Se selviää sarjan viimeisestä postauksesta huomenna.

Miten Suomi brändättiin 7: miten suomalaisista tehtiin suomalaisia

02sven13

Sven Dufva, suomalaisen sotilaan perikuva. Carl Theodor Staaff, 1862.  

Suomen kansallistunteen luomisen peruskivi oli lähinnä kieli. Kuten tutkimukset ovat osoittaneet, itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin britit ja germaanit. On siis perusteltua sanoa, että suomalaisuus luotiin 1800-luvulla tietoisesti. Siihen asti täällä asui hämäläisiä, karjalaisia ja savolaisia.

Kun Suomen nykyinen alue siirtyi Ruotsilta Venäjälle, siitä muodostui kokonaisuus, jota yhdisti kielen lisäksi emämaasta poikkeava kulttuuri ja omat lait. Alusta alkaen tunnettiin huolta siitä, ahmaiseeko Venäjän karhu Suomen ja sulattaa sen mahassaan tuntemattomaksi. Sen vuoksi oli tärkeää rakentaa mahdollisimman yhtenäinen identiteetti suomalaisille.

1860-luvun alussa kansallisidentiteetti oli olemassa sivistyneistön keskuudessa. 1800-luvun loppuun mennessä se oli vahva myös tavallisten, maata viljelevien ihmisten keskuudessa. Miten brändi jalkautettiin kansan keskuuteen? Miten suomalaisista tehtiin suomalaisia?

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Kansakoulu

Asetus kansakoulujen perustamisesta annettiin vuonna 1866, mutta niitä oli perustettu jo edellisellä vuosikymmenellä. Hankkeen puuhamiehinä olivat Snellman ja suomalaisen opetuksen edelläkävijä Uno Cygnaeus. Kummankaan mielestä kiertokoulut eivät tarjonneet riittävää lähtökohtaa kansan sivistämiselle. He halusivat opettaa kansan lukemaan siten, että ihmiset ymmärtäisivät lukemansa pelkän ulkoluvun sijasta. Tavoitteet olivat samoja, joita myös keisari Aleksanteri II ajoi tavoitellessaan Venäjän uudistamista ja vaurastumista.

Lukemaan opettelusta oli tullut tärkeää 1600-luvulta alkaen, sillä kaikkien haluttiin pystyvän lukemaan Jumalan sanaa omalla kielellä. Käytännössä kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin lukutaito läpäisi koko kansan. Voitanee arvioida, että 1850-luvulla suurin osa suomalaisista omasi kohtuullisen lukutaidon.

Aina 1800-luvun puoliväliin lukemisen opettaminen oli vanhempien ja kiertokoulujen harteilla. Kiertokoulut olivat nimensä mukaisesti kiertäviä ilman varsinaista koulurakennusta järjestettyjä kouluja. Kiertävä opettaja, usein lukkari, kulki kylästä toiseen opettamassa paikallisia lapsia ja nuoria lukemaan, ja lukutaito testattiin kinkereillä. Kiertokouluja oli syrjäseuduilla pitkään, viimeinen lopetti Puumalassa vasta 1950-luvun alussa. Ennen kansakouluja suomalaislasten ja -nuorten opetuksesta vastasivat siten heidän vanhempansa ja kirkko.

Vuonna 1856 keisari oli esittänyt Suomen säädyille kansansivistyksen kohottamista edistävien koulujen perustamista maalaiskuntiin. Taustalla oli paitsi ajatus kansan sivistämisestä ja sen avulla tapahtuvasta talouskasvusta, myös kenraalikuvernööri Bergin pelko skandinaavisesta liikkeestä. Tukemalla suomen kielen asemaa ruotsia vastaan hän ajatteli tekevänsä palveluksen emämaa Venäjälle. Kun suomen kielen asema paranisi suomea puhuvien virkamiesten avulla, Ruotsin uhka loittonisi yhä kauemmas. Kenraalikuvernööri kirjoitti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille: “Jos tätä suomalaisuuspuoluetta ei olisi ollut olemassa, olisimme joutuneet perustamaan sen.” Eräs toinen Suomen kehitykseen merkittävästi vaikuttanut mies, senaattori von Haartman vastusti suomen kielen aseman parannuksia. Hän totesi: “Yliopistoon ei pitäisi viedä politiikkaa ja jos fennomaanit pääsevät esiin, niin siellä puhutaan kohta vain sitä perkeleen suomea!”

Cygnaeuksen ohjelmalle perustuva kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen tuli kuntien tehtäväksi, mikä merkitsi myös kirkollisen ja kunnallishallinnon erottamista toisistaan. Pitäjät saivat koulujen perustamista varten valtionapua, joka katettiin määräaikaisilla veroilla. Koulujen saama valtionapu pieneni 1870-luvulla, mutta koulujen määrä lisääntyi siitä huolimatta. Vuonna 1866 Suomessa oli 20 kansakoulua, joissa opetti 21 opettajaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tästä oli kouluja 1 273 ja opettajia 1 396.

Pakollista kansakoulujen perustamisesta tuli vuonna 1898, minkä jälkeen jokaiseen kuntaan piti perustaa koulu. Käytännössä vasta tämä asetus toteutti jo vuonna 1686 kirkkolaissa säädetyn yleisen oppivelvollisuuden. Kansakoulun käyminen perustui vapaaehtoisuuteen, pakollista siitä tuli vasta vuonna 1921. Kansakoulussa opetettiin periaatteessa uskontoa, äidinkieltä, historiaa, maantietoa, luonnontietoa, laskentoa, mittausoppia, piirustusta, laulua, voimistelua ja käsityötä. Käytännössä suurin osa ajasta suurimmassa osassa kouluista meni lukemisen ja kirjoittamisen opetteluun, vaikka nämä taidot olivat edellytyksiä koulunkäynnille. Cygnaeus vastusti mekaanista ulkolukua, mutta käytännössä sitä oli paljon jo senkin vuoksi, että oppilaiden lähtötaso heidän kouluun tullessaan vaihteli suuresti.

Kouluissa päntättiin ennen kaikkea isänmaallisia tekstejä, vai mitä sanotte tästä katkelmasta, joka on J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista:

Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt’ aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;
nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

 ”Hyv’ on”, hän huutaa, ”niin, kas niin, sa poika urhoinen,
äl’ yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!
Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.”

 Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt’ on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan. 

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Runo kertoo Sven Dufvasta Suomen sodassa. Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäinen osa oli ilmestynyt 1840-luvulla, ja toinen ilmestyi vuonna 1860. Runokokoelman vaikutus suomalaisuuden rakentamisessa oli pitkäkestoinen ja tuli koulun kautta. Opus oli nimittäin vuosikymmenten ajan pakollista lukemista kansakouluissa ja siten omiaan levittämään kansallistunnetta ja -identiteettiä niihin sukupolviin, jotka sitä ulkoa pänttäsivät.

Laajat kansankerrokset läpäisseen kansakoulun ansiosta kuva siitä, millaisia me suomalaiset olemme syöpyi kokonaisiin sukupolviin. Tuon kuvan ytimessä oli vaatimaton ja rehellinen kansa, joka rakasti köyhää kotimaataan ja oli sisukkaan valmis puolustamaan sitä viimeiseen asti. Jos vertaamme tätä kuvaa siihen, joka tunnetaan talvisodan henkenä, emme voi olla huomaamatta yhteneväisyyttä.

Kansakoulusta tuli siten suomalaisia yhdistävä tekijä. Vuoden 1866 asetuksesta kului noin 30 vuotta siihen, kun saatiin kouriintuntuva osoitus siitä, ettei kansallishenki ollut enää pelkästään ruotsinkielisen sivistyneistön hanke. Siitä oli tullut koko kansan hanke.