Suomen aseet 2: Sampo L-41

L-41 tuliasemassa Syvärillä joulukuussa 1941.

L-41 tuliasemassa Syvärillä joulukuussa 1941. SA-Kuva.

Suomen puolustusvoimilla on ollut käytössään lukuisa määrä aseita. Osaa niistä on jouduttu testaamaan tosioloissa, osaa onneksi ei. Esittelen parin artikkelin sarjassa poimintoja tästä repertuaarista. Lainaus on juuri ilmestyneestä teoksestani Asekirja – Suomen aseet vuodesta 1917.

Jälkimmäisen vuoron saa konekivääri Sampo L-41.

— Lainaus alkaa —

L-41 oli jälleen yksi Aimo Lahden luomus. Suomi tarvitsi konekiväärin, jota olisi kätevämpi käsitellä kuin raskasta Maximia. Sampo joutui kuitenkin vastatuuleen.

Sammon taonta

Tuottelias asekehittäjä Aimo Lahti kehitteli 1930-luvulla lukuisia aseita, joista yksi oli Maximia paremmin Suomen maastoihin sopiva konekivääri. Vaikka Maxim oli tehokas ase, sen haittapuolina olivat raskaus ja sen myötä hidas liikuteltavuus tuliasemaa vaihdettaessa. Suomen peitteinen maasto entisestään lisäsi konekiväärin liikkumisen hitautta. Ensimmäinen ratkaisu tähän ongelmaan oli pikakivääri, jonka tulivoima jäi kauas konekivääristä, koska pikakiväärin lipas oli nopeasti tyhjä.

Asekirja esittelee yli 100 Suomen armeijan käytössä ollutta asetta vuodesta 1917 tähän päivään.

Asekirja esittelee yli 100 Suomen armeijan käytössä ollutta asetta vuodesta 1917 tähän päivään.

Suomessa alettiin kehittää uutta asetta, joka soveltuisi yhden tai kahden miehen käsiteltäväksi ja olisi vyösyöttöinen. Lahti kehitti ilmajäähdytteisen kaasumäntäperiaatteella toimivan vyösyöttöisen aseen, jota kutsui nimellä Sampo. Sen oli tarkoitus olla Suomen uusi yleiskonekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1938.

Uusi ase ei ehtinyt talvisotaan, mutta sen tarve oli ilmeinen. Välirauhan aikana Sampoa testattiin, ja se todettiin sarjatuotantokelpoiseksi keväällä 1941. Armeijalle aseita tilattiin jatkosodan jo sytyttyä kesäkuussa 1941, mutta Valtion Kivääritehtaan toimitusvaikeuksista johtuen ensimmäiset uudet konekiväärit ehtivät käyttöön vastan asemasotavaiheen aikana syksyllä 1942.

Sampo koekäytössä

Eturintamassa olleet valitut jalkaväkijoukot saivat uudet konekiväärit käyttöönsä syyskuun lopulla vuonna 1942. Sampoja jaettiin joukoille 28 kappaletta. Miehet odottivat uutta asetta innolla, sillä se oli Maximia selvästi kevyempi ja helpompi käsitellä. Upseereiden tehtävänä oli raportoida kaikki aseiden viat ja heikkoudet, jotta tuotekehitystä voitaisiin jatkaa.

Helmikuussa 1943 annetuissa raporteissa kehuttiin aseen toimintavarmuutta. Tosin vanhoilla ja laadultaan vaihtelevilla vanhoilla patruunoilla sillä oli taipumusta häiriöalttiuteen. Kritiikkiä sai osakseen aseen kuumeneminen, joka saattoi johtaa jumittumiseen. Lisäksi kuumentunut piippu oli vaikea vaihtaa. Rintamakomentajat arvioivat Sammon soveltuvan hyvin hyökkäystaisteluun, mutta puolustussodassa tarvittaisiin vakaampaa asetta.

Aseet jäivät etulinjaan arvioiden jälkeen. Juuri, kun oli aika päättää, mitä Sammon kanssa tehtäisiin, Suomi sai Saksasta kokeiltavakseen erän MG-42-konekivääreitä. Ne saivat osakseen ylistystä, ja Sammon kehittäminen jäi lähes unholaan. Keväällä 1944 Saksa yllättäen ilmoitti, että se ei pystyi toimittamaan MG-42:n runko-osia. Pian tämän jälkeen alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys. Sodan päättäneen välirauhan ehtoihin kuului muun muassa suomalaisen asekehityksen pysäyttäminen.

Suurin osa L-41-konekivääreistä romutettiin vuonna 1947. Viisi säästettiin museoimista varten.

Pituus:                                            1180 mm
Paino:                                             14,9 kg
Piipun pituus:                                  500 mm
Kaliiperi:                                          7,62 x 53 mm
Kapasiteetti:                                    200
Tehokas kantama:                           500 m
Tulinopeus:                                     600–1000 ls/min

— Lainaus päättyy —

Uimalla Neuvostoliitosta Suomeen

Ylikersantti Mikko Pöllä. SA-Kuva.

Ylikersantti Mikko Pöllä.

Mikko Pöllä oli kaukopartiomies, joka itseluottamuksensa ja kielitaitonsa ansiosta kunnostautui partioiden puhemiehenä. Hän oli toinen Mannerheim-ristin saanut Neuvostoliiton kansalainen.

Pöllä pakeni Suomeen Neuvostoliitosta 17-vuotiaana. Jatkosodan jälkeen hän joutui pakenemaan myös Suomesta.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä ui Suomeen

Juho ja Maria Pöllä saivat pojan syyskuussa 1916. Euroopassa riehui ensimmäinen maailmansota, ja Juho oli tsaarin armeijassa sotimassa saksalaisia vastaan. Mikko syntyi Juhon ainoan loman tuloksena. Inkeriläisperhe asui Valkeasaaressa lähellä Pietaria. Suomen rajalle oli myös lyhyt matka. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Mikon isällä oli edessään vielä Venäjän sisällissota, ja poika näki isänsä ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana.

Juho Pöllä pestautui miliisiksi, mutta jätti työn parin vuoden jälkeen ryhtyen maanviljelijäksi. Mikko kävi suomenkielistä kansakoulua. Vuonna 1928 Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa Stalinin johdolla. Suunnitelmaan sisältyi maatalouden kollektivisointi. Osa tiloista yhdistettiin osuustoimintatiloiksi, kolhooseiksi ja osa valtion tiloiksi, sovhooseiksi.

Vuonna 1930 valkeasaaren kyläneuvosto lähetti lahjakkaaksi katsotun Mikon kolhoosinuorisokouluun. Se oli suomenkielinen sisäoppilaitos, jossa opetettiin maanviljelyä. Samalla oppilaista kasvatettiin valistustyöntekijöitä kolhooseille. Ohjelmaan kuului myös muutaman viikon sotilaskoulutus, jota piti kaksi Suomesta paennutta entistä punakaartilaista.

Maatalouden kollektivisointi tehtiin osin pakolla, koska monet suhtautuivat siihen kielteisesti. Juho Pöllä ei halunnut luopua tilastaan, ja niinpä Valkeasaaren kyläneuvosto julisti hänet vuonna 1931 kulakiksi eli kyläkapitalistiksi. Sellaisilta otettiin pois äänioikeus ja määrättiin raskaat verot. Omaisuutta myös ulosmitattiin, ja pakkokollektivisointia seurasikin Neuvostoliitossa nälänhätä. Vuonna 1932 Juho karkotettiin Siperiaan 20000 muun inkeriläisen tavoin. Seuraavan vuoden keväällä Pöllät ajettiin talosta. Perhe pääsi asumaan naapuriin, mutta Marialle määrättiin suuret metsätyökiintiöt. Mikko auttoi äitiään niiden saavuttamisessa.

Ollessaan rankasavotassa vuoden 1933 kesällä Pöllä suunnitteli neljän ystävänsä kanssa paon Suomeen: he uisivat Rajajoen yli. Lähtöpäivän aamuna hän kertoi äidilleen tekaistun tarinan. Äiti teki pojalleen eväät, ja Mikko käveli Valkeasaaren rautatieasemalle odottamaan muita. Vain hänen paras ystävänsä Oskari Hiiri tuli paikalle. Odotettuaan tovereitaan jonkin aikaa Mikko ja Oskari kävelivät Leningradin–Viipurin radan kupeelle Rajajoen rantaan. Siellä oli vanha lastauspaikka, jota radan vartijat käyttivät hevostensa laitumena. Eläinten juottoa varten rannalla olleeseen piikkilanka-aitaan oli tehty reikä. Kun tavarajuna ylitti joen yli kulkevan sillan, pojat syöksyivät jokeen ja ylittivät noin 20 metriä leveän virran uimalla.

Suomen puoleisella rannalla oli puutavarapino, jonka taakse Mikko ja Oskari jäivät levähtämään ja kuivattelemaan vaatteitaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen he etsivät suomalaisia rajavartioita, joille kertoivat paostaan. Tämän jälkeen vuorossa oli rutiinikuulustelu Terijoella, jossa he tapasivat kaksi ystäväänsä, jotka olivat myös paenneet samasta piikkilanka-aidan aukosta. Terijoelta matka jatkui Viipuriin Valtion pakolaisavustuskeskukseen. Siellä tarjottiin ruokaa, makuupaikka ja hieman taskurahaa.

Seuraava etappi oli Kyminlinnan linnoitus Kotkassa. Sinne oli koottu Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleita pakolaisia ja sieltä alkoi kaverusten juoksu työn perässä. Mikko Pöllä työskenteli seuraavina vuosina erilaisilla rakennustyömailla, metsätöissä, hätäaputöissä ja hevosmiehenä. Välillä hän sai lähtöpassit, koska ei ollut valmis liittymään suojeluskuntaan, toisinaan puolestaan sen vuoksi, että hän ei ollut suomalainen.

Mutta oli ystävällisiäkin ihmisiä. Kävellessään Suomen länsirannikkoa etelään tullessaan työnhausta Kemistä hän kohtasi muun muassa vauraan maatalon isännän, joka maksoi sovitun palkan lisäksi vielä hyvän miehen lisää. Talon emäntä kääräisi Mikolle vielä tuhdin eväspaketin lähtiäisiksi. Kuuden vuoden kiertolaiselämän jälkeen Pöllä pääsi muurarin oppipojaksi, ja elintaso parani heti.

— Lainaus päättyy —

Pöllä joutui pakenemaan myös uudesta kotimaastaan. Punainen Valpo etsi sodan jälkeen kaukopartiomiehiä. Myös Pöllän ovelle koputettiin.

— Lainaus kirjasta Suomalaiset sotasankarit

Pöllä Venezuelassa

Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan rajalle perustettiin Erillinen rajavartiosto, jossa Pöllä palveli lyhyen Lapin sodassa esikunnassa vietetyn jakson jälkeen. Hän halusi olla lähellä kihlattuaan Leena Kotilaista, joka oli palvellut Kolossalmella lottana. Päästäkseen naimisiin kihlattunsa kanssa Pöllä hankki Suomen kansalaisuuden ja kävi rippikoulun. Pöllä erosi armeijan leivistä. Hän oli juuri aloittamassa opiskelun Kallion teknillisessä koulussa, kun Valpo pidätti hänet tammikuussa 1946 asekätkennästä epäiltynä. Tilanne oli pelottava, sillä Pöllä oli yhä myös Neuvostoliiton kansalainen. Neuvostoliiton kansalaisuudesta olisi pitänyt hakea erikseen eroa. Lisäksi inkeriläisiä oli luovutettu Suomesta rajan taa.

Kaksi vuorokautta jatkuneiden kuulustelujen jälkeen Pöllä päästettiin vapaaksi, mutta hän sai peräänsä varjostajat. Hän eksytti heidät ja pääsi mutkitellen appivanhempiensa kotiin Tarkk’ampujankadulle, jossa Leenansa kanssa asui. Suunnitelma selkeni nopeasti. Mikon piti paeta Suomesta, jotta ei joutuisi Neuvostoliittoon ja vankileirille. Jo parin päivän päästä hän oli Ruotsissa, jonne matkusti Rovaniemen kautta. Tornionjoen hän ylitti yöllä hiihtämällä. Ruotsin puolella Pöllä törmäsi poliisiin, joka saunotti hänet ja ohjasi sen jälkeen ystävällisesti putkaan.

Päästyään putkasta Pöllä teki erilaisia töitä muun muassa metsätyömailla ja posliinitehtaassa. Hänen vaimonsa muutti Tukholmaan. Syyskuussa 1946 Ruotsi ilmoitti, että maassa maanpaossa olleiden suomalaisten tuli lähteä vuoden loppuun mennessä. Sen jälkeen heitä odottaisi karkotus Suomeen. Suomalaispakolaisia oli tuolloin kolmea sorttia: asekätkentään osallistuneita upseereita, tiedustelumiehiä sekä Valpoa paenneita sotilaita. Kaikille tuli kiire. Asekätkentämiehet olivat suuntaamassa Yhdysvaltoihin mutta eivät huolineet muita porukkaansa. Mikko ja Leena alkoivat kiertää lähetystöjä, ja Venezuelan lähetystössä tärppäsi. Maa tarvitsi siirtolaisia kasvavan öljy- ja kaivosteollisuuden tarpeisiin.

Venezuelaan saavuttuaan Pöllät löysivät nopeasti töitä. Mikosta tuli Ruotsin lähetystön vahtimestari-tarjoilija. Sen jälkeen hän toimi muun muassa rakennusmiehenä. Mikon ja Leenan tiet erosivat vuonna 1947. Vuokraemäntä kertoi, että Leenan luona oli Mikon työmatkan aikana käynyt vieras mies. Seuraavana vuonna Mikko liittyi toisen suomalaisen Edvard Fagerströmin liiketoimiin. He tekivät ja myivät pyhimyksenkuvia ja peilejä. Vuonna 1951 Mikko ja Leena saivat avioeron, ja Leena muutti takaisin Suomeen.

Vuonna 1953 Pöllä oli maalarina. Hän asu Ciudad Bolivarissa tapaamansa venäläismiehen kanssa yhteisessä poikamiesboksissa. Pöllä ei ollut vielä ehtinyt lähtemään töihin, kun Ivan jo palasi työpäivänsä päättäneenä mukanaan rommia ja borssikeiton ainekset. Stalin oli kuollut. Oli juhlan aika. Pöllän jugoslavialainen työnantaja suostui empimättä antamaan lomaa kyseisen surujuhlan viettoon.

1960-luvun alussa Venezuelassa kuohui. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Pöllän ystävä Edvard Fagerström ammuttiin, koska hän oli jättänyt noudattamatta sotilaspartion pysähtymiskehotusta. Pöllä auttoi hautajaisten järjestelyssä. Hän päätti palata Suomeen. Ennen lähtöä eräs Venezuelassa asunut virolainen pyysi Pöllää viemään terveisensä suomalaiselle kirjeenvaihtokaverilleen.

Saavuttuaan Suomeen syksyllä 1964 Pöllä asui Helsingissä vanhan partiotoverinsa luona. Sana kiersi entisten kaukopartiomiesten keskuudessa, ja viikon päästä Pöllälle soitti Vladi Marmo, joka oli entinen sissiluutnantti. Marmo oli Geologian tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Pöllä sai töitä saman tien. Hänestä tuli maaperäntutkija, joka kiersi tutkimassa Lapin erämaita. Pöllä myös avioitui Ritva Auvisen kanssa. Kyseessä oli virolaistuttavan kirjeystävä. Vuonna 1975 Pöllä mursi nilkkansa lenkille lähtiessään. Vaiva ei ottanut parantuakseen, ja hän jäi eläkkeelle kahta vuotta myöhemmin.

Eläkepäiviään Pöllä vietti Helsingin Munkkivuoressa. Häntä kävi tapaamassa muun muassa hänen siskonsa Helena, joka pääsi matkustamaan länteen Neuvostoliiton romahdettua. Helena oli Pöllän ainoa elossa ollut perheenjäsen. Eläkeharrastuksinaan Pöllä luki, käveli ja piti yhteyttä partiotovereihinsa. Pöllä kuoli vuonna 1994.

— Lainaus päättyy —