Miten Suomi brändättiin 6: ”Haista paska!”, huusivat ylioppilaat

1860_aukeama2

Aleksanteri II avaa säätyvaltiopäivät. 1860-luvun aloitusaukeama kirjasta 1917 – Suomen synty. R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1863. 

Suomen brändäämisessä oli 1840-luvulle tultaessa otettu jo muutama askel. Lähinnä ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä oli tiedostettu, että suomea puhuville pitäisi rakentaa jonkinlainen kansallinen identiteetti, jotta Venäjän Ruotsista irrottamat maakunnat muodostaisivat aidon kokonaisuuden ja olisivat kyllin vahvoja säilyttämään autonomisen asemansa suuren imperiumin osana.

Ruotsinkielisten ylioppilaiden kansallistunne tiivistyi jollain tavalla vuonna 1848 Helsingissä Kumtähden kentällä vietetyssä Floran päivän juhlassa, jossa muun muassa laulettiin ensi kertaa Maamme-laulu.

Laajemmin Suomen sivistyneistön kansallistunne tuli näkösälle 1860-luvun alkuvuosina, jolloin eräs kadettikoulun oppikirja käynnisti suuren polemiikin.

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Suomesta tuli valtio

Vuonna 1859 ilmestyi Johan Palménin kirjanen Lain-opillinen käsikirja yhteiseksi sivistykseksi. Haminan kadettikoulun oppikirjaksi suunniteltu opus rahoitettiin keisarin kirstusta, ja sen tarkoituksena oli kasvattaa kadetteja uskollisiksi keisarin palvelijoiksi. Käsitellessään vuotta 1809 Palmén ei tullut maininneeksi, että siirtyessään Ruotsilta Venäjälle Suomi oli muuttunut provinssista valtioksi.

Snellman kirjoitti Palménin kirjasesta arvostelun. Kyseessä ei ollut niinkään kirjallisuusarvostelu, vaan Snellmanin arvostelun kärkenä oli nimenomaan se, miten Palmén Suomen aseman esitti. Arvostelua kirjoittaessaan Snellman perehtyi vuosien 1809–1816 asetuskokoelmaan, jossa keisari käytti Suomesta puhuessaan termiä valtio. Lisäksi hän havaitsi keisarin vuonna 1810 puhuneen “Suomen valtiollisesta olemassaolosta”.

Snellman odotti kovasti Palménin vastausta kritiikkiinsä ja pyysi tätä myös kirjeitse vastaamaan siihen. Snellmanin tavoitteena oli johdonmukaisesti vahvistaa yleistä käsitystä Suomesta omana kokonaisuutenaan, Venäjään liittosuhteella liitettynä valtiona. Eräässä Palménille lähettämässään kirjeessä Snellman vakuutti, ettei hänellä ollut tarvetta olla oikeassa, vaan että hän oli tehnyt huomautuksena yleisen mielipiteen takia.
Palmén vastasi Snellmanin kritiikkiin lopulta vuonna 1861, minkä jälkeen lehdistössä syntyi vilkas keskustelu siitä, oliko Suomi valtio vai ei ja milloin Suomesta mahdollisesti oli tullut valtio. Väittelyn lopputuloksena oli suomalaisten sivistyneistön yksimielisyys siitä, että Suomesta oli tullut valtio Porvoon maapäivillä vuonna 1809.

Viinan kotipoltosta alkanut keskustelu johti toiseen polemiikkiin, minkä jälkeen viimeistään oli selvää, että Suomen yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisissa piireissä Suomea pidettiin Venäjästä erillisenä valtiona.

Huoli perustuslaista

Saako viinaa polttaa kotona omiin tarpeisiin? Kolmetoista suomalaista senaattoria oli vuonna 1856 sitä mieltä, että kotipoltto-oikeus oli kirjattu Suomen perustuslakiin, koska siitä oli annettu sitova asetus vuonna 1800. Asia oli arkaluontoinen, koska kyseisen asetuksen muuttamiseksi olisi kutsuttava koolle valtiopäivät. Venäjän imperiumin keisari Aleksanteri II ei ollut lainkaan innostunut sitä tekemään. Viinan valmistuksen kielto toisi kuitenkin rahaa valtion kirstuun, mikä oli senaattoreiden mielestä olennaista. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1859, jolloin sitä pohtinut ryhmä tuli kenraalikuvernööri Bergin ja ministerivaltiosihteeri Armfeltin johdolla siihen tulokseen, että ainoa tapa saada viina verolle oli kutsua säätyvaltiopäivät koolle.

Keisarille kirjoitettiin kirje, jossa valiteltiin sitä, ettei viinapolttoasetusta voitu muuttaa ilman valtiopäivien koollekutsumista. Sen jälkeen siinä pyydettiin lupaa laatia lista valtiopäivillä käsiteltävistä asioista. Keisarin ja Suomen suuriruhtinaan vaihduttua vuonna 1855 ja esiteltyä uudistusohjelmansa senaatille Suomessa oli virinnyt toivo valtiopäivien järjestämisestä. Edellisistä oli kulunut tuolloin jo lähes 50 vuotta.

Vuonna 1859 keisari oli pyytänyt suomalaisia toimittamaan listan asioista, joiden ratkaiseminen vaatisi valtiopäivien koollekutsumista. Senaatin laatima luettelo toimitettiin suuriruhtinaalle alkuvuodesta 1861, mutta Aleksanteri ei ollut halukas kutsumaan valtiopäiviä koolle. Sen puoleen virkamiehet kuin keisarikaan ei halunnut antaa säädyille poliittista roolia tai mahdollisuutta esittää kritiikkiä omia toimiaan kohtaan. Tämän vuoksi nousi esiin ajatus kutsua koolle erityinen säätyvaliokunta, johon kuuluisi yhtä monta edustajaa kustakin neljästä säädystä, jotka olivat talonpojat, porvarit, papisto ja aateli. Valiokunnan tehtävänä olisi selvittää olennaisimmat asiat, joita ei voitaisi ratkaista ilman säätyvaltiopäivien koollekutsumista. Näistä asioista valiokunta antaisi lausunnon, jonka perusteella hallitsija voisi ratkaista asiat, kunnes säädyt kutsuttaisiin koolle. Aleksanteri II:n antama julistus säätyjen koollekutsumisesta annettiin senaatin yleisistunnossa huhtikuussa 1861. Julistuksen mukaan Suomessa tuli järjestää vaali 48-jäsenisen valiokunnan valitsemiseksi. Yllätyksenä tullut julistus herätti vastalauseiden aallon. Oliko kyse vallankaappauksesta?

Valiokuntaesityksen jälkeen Suomessa levisi pelko, että niin kutsutulla tammikuun valiokunnalla pyrittäisiin korvaamaan varsinaisten säätyvaltiopäivien eli maapäivien koollekutsuminen, mitä pidettiin perustuslain vastaisena. Ylioppilaat järjestivät huhtikuussa 1861 jopa valiokuntaa vastustaneen mielenosoituksen. Aiempien tapausten vuoksi Suomessa pelättiin, että mielenosoitus saattaisi johtaa rangaistuksiin, jotka haittaisivat koko yliopiston toimintaa. Siksi jotkut myöhempien vuosikurssien opiskelijat yrittivät vielä viime hetkellä saada mielenosoitusta varten kokoontuneet opiskelijat hajaantumaan. Joukosta kuitenkin vastattiin hajaantumispyyntöihin huutamalla ”Haista paska!”, ja kulkue lähti liikkeelle. Mielenosoittajat kiersivät osoittamassa tukensa valiokunta-ajatusta vastustaneiden senaattoreiden kotitalojen edessä Helsingissä. Mielenosoituksessa otettiin voimakkaasti kantaa Suomen perustuslain puolesta, vaikka hyvin harvat edes tunsivat kyseisen lain sisältöä.

Kiihkeä keskustelu asian ympärillä ehti jatkua kahden viikon ajan. Ainakin osittain mielenosoituksen ansiosta keisari Aleksanteri II ilmoitti 24. huhtikuuta 1861, kaksi päivää mielenosoituksen jälkeen, että tammikuun valiokunta tulisi olemaan vain varsinaisia valtiopäiviä valmisteleva.

1860-luvun alussa oli siten selvää, että Suomella oli kansallisidentiteetti, joka ainakin yhteiskunnan koulutetun osan keskuudessa oli vahva. Vuoden 1863 säätyvaltiopäiviä edeltäneet tapahtumat pohjustivat kansallistunnetta, joka valtiopäivillä näkyi esimerkiksi siinä, että Suomeen viitattiin valtiona.

Samoihin aikoihin Venäjän imperiumin toinen autonominen osa, Puola, nousi kapinaan, joka kukistettiin ankarin ottein. Venäjällä alkoi kuulua ääniä, joiden mukaan reuna-alueiden autonomia tulisi lakkauttaa. Tämä kehitys tuli myöhemmin näyttelemään merkittävää roolia suomalaisuuden ja Suomen muodostumisessa.

1860-luvulla Suomessa tapahtui vielä eräs käänne, jolla oli suuri vaikutus tavallisten talonpoikien kansallistunteen syntyyn. Siitä kirjoitan seuraavassa postauksessa, joka ilmestyy jo huomenna.

 

 

Miten Suomi brändättiin 5: sankarit muinaisuudesta

kalevala

1830-luvun aloitusaukeama 1917 – Suomen synty -kirjasta. Taustalla A. Gallen-Kallela: Sammon puolustus vuodelta 1896.

Suomen identiteettiä alettiin toden teolla rakentaa 1800-luvun alkupuoliskolla. Hankkeen takana olivat ruotsinkieliset ylioppilaat, joista monien nimet ovat jääneet historiaan. Erityisesti vuonna 1822 vain muutaman päivän välein yliopistoon kirjautuneet J. V. Snellman, Elias Lönnrot ja J. L. Runeberg kantoivat painavat kortensa kekoon. He alkoivat luoda kansallemme identiteettiä esimerkiksi keräämällä muinaisperinnettä ja edistämällä suomen kielen asemaa.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

“Kieli on kansallisuuden perustus”

Huoneen sakeaa ilmaa olisi voinut leikata veitsellä, ja kovaääninen keskustelu kuului varmasti kadulle saakka. Mahtoiko korkeimmalla kuulua nuoren Snellmanin ääni? Ehkäpä puheensorinasta saa paremmin selvää, jos astumme sisään. Joku aivan selvästi pilkkaa yliopistoa! Jotain professoria ainakin. Osansa saavat kirjallisuus, politiikka, talous ja kasvatus. Kaikessa on jotain parannettavaa.

Siellä lausuttiin mitä syvimpiä totuuksia ja tehtiin mitä keveintä pilaa, innosta palaen kukin puolusti väitettään, kaikki oli tulta ja hehkua, ja vieraat henkilöt, jotka sattuivat olemaan paikalla, luulivat joskus, että herrat olivat valmiit käsikähmään, mutta saivatkin hämmästyksekseen nähdä, kuinka taistelevat sen sijaan purskahtivat vilkkaaseen ja iloiseen nauruun jonkin väittelyyn heitetyn pilan tai sukkeluuden johdosta.

Näin kuvasi Lauantaiseuran kokoontumisia Fredrika Runeberg, runoilijan puoliso.

Lauantaiseuran illanistujaiset olivat nuoren sivistyneistön vapaamuotoisia kokoontumisia, joissa Snellmanin ja Runebergin lisäksi viihtyi muun muassa Zacharias Topelius. Kokouksissa saivat kuulla kunniansa kaikki jämähtäneet yliopistomiehet ja vanhentuneet käsitykset.

 

1820-luvun Euroopassa oli muodikasta kerätä kansankulttuuria, ja aihetta pohdittiin kovasti myös Lauantaiseuran kokoontumisissa. Nuorista miehistä on täytynyt tuntua, että he ovat jonkin todella suuren äärellä, sillä maa oli täynnä kansaa, joka nuorten idealistien silmissä vain odotti kansallista herätystä. Sitä, että heistä muovataan kansakunta.

Lauantaiseuran jäseniä oli vuonna 1831 perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden Seuraa. Sen keskeinen tavoite oli kansallishengen kasvattaminen, johon keinona käytettiin muun muassa kansanrunouden keräämistä. Seura julkaisi muun muassa Kalevalan vuonna 1835. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säännöissä sanotaan, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Tämä kuvaa hyvin sitä tietoista suomalaisuuden rakentamista, joka valtasi mieliä yliopistonuorison parissa.

Pohjan Suomen kirjoitetulle kielelle oli luonut Mikael Agricola, joka 1500-luvulla painatti ensimmäiset suomenkieliset opukset ja teki suuren työn kääntämällä kirjallisuutta suomeksi. Agricola loi kirjasuomen ennakkoluulottomasti käytännössä alusta asti itse ja epäilijöistä huolimatta. Hänen tavoitteenaan oli uskonpuhdistuksen hengessä tuoda kristinuskon ydinsanoma jokaisen itse tutkittavaksi.

Nikolai I vieraili Suomessa vuonna 1833. Vierailunsa aikana hänelle osoitettiin opiskelijoiden laatima adressi, jonka Snellmanin kirjoittamien korulauseiden joukosta voi erottaa kohdan, jos “uskalletaan soperrellen lausua” toivo siitä, että suomen kielestä tehtäisiin opetuksen ja lainsäädännön kieli Suomessa.

Saman vuoden aikana Snellman myös osakuntansa vuosijuhlassa totesi, että “olojen nopea muuttaminen epäonnistui Ranskan vallankumouksessa juuri siksi, että historian, moraalin ja uskonnon merkitystä ei otettu huomioon vaan toimittiin itsekkyyden johtamina”. Näissä sanoissa piili viisaus, jonka mukaan pelkkä pyrkimys kohti vapautta johtaa vain kaaokseen, tarvitaan myös vastuuta. Tässä voidaan nähdä Snellmanin ohjelmajulistuksen ja samalla osittain myös suomalaisuuden rakennusprojektin siemen, sillä juuri kansan sivistäminen, sen opettaminen kirjoittamaan ja lukemaan, ja tämän ulottaminen koko kansaan, tuli olemaan suomalaisen identiteetin rakentamisen avain.

 

Sankarit muinaisuudesta

Jokainen kansakunta tarvitsee sankarin. Se tarvitsee myyttisen menneisyyden, jossa sankari tai sankarit seikkailevat. 1820-luvulla Arwidssonin ja muiden huutoihin suomalaisten myyttien ja kansanrunouden keräämisestä vastasi muiden muassa Elias Lönnrot, joka oli kirjoittautunut yliopistoon vuonna 1822. Odottaessaan yliopiston aukeamista palon jälkeen syksyllä 1828 Helsingissä Lönnrot päätti lähteä runonkeruumatkalle Hämeen ja Savon seuduille mutta ulotti matkansa Karjalaan ja aina Valamoon asti.

Lääkäriksi vuonna 1830 valmistunut Lönnrot lähti toiselle runonkeruumatkalle vuonna 1831, mutta Helsingissä puhkesi koleraepidemia, minkä vuoksi hänet kutsuttiin töihin potilaita hoitamaan kesken matkan. Lönnrotin seuraava etappi oli Kajaani, josta hänelle osoitettiin lääkärin paikka.

Eräälle ystävälleen lähettämässään kirjeessä Lönnrot kuvaili Kajaania seuraavasti: “Se on kaupungin ja kylän sekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja lurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita”. Kajaanissa runonkerääjä sairasti lavantaudin, ja hänen luultiin jo kuolleen. Myöhemmin Lönnrot naureskeli hänen muistolleen laadituille runoille. Tartuntataudit verottivat Lönnrotin laajan toimialueen väestöä peräti neljänneksellä, minkä jälkeen hän saattoi kutsua itseään maan joutilaimmaksi lääkäriksi. Syksyllä 1833 hänen oli mahdollista lähteä jälleen perinteen keruuseen, ja Karjalaan suuntautuneilla matkoilla tärkeimmäksi runopitäjäksi paljastui Vuonninen.

Kokoamansa kansanrunouden Lönnrot julkaisi Kalevala-nimisenä eepoksena, jonka ensimmäinen, suppea versio ilmestyi vuonna 1833. Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin Kalevala taikka Wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinoisista ajoista. J. L. Runeberg kirjoitti siitä Helsingfors Morgonbladissa: “suomalainen kirjallisuus on tässä runoelmassa saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja arvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin mitä ihanimpiin eeppisiin mestariteoksiin”.

Kalevala herätti huomiota pian ilmestymisensä jälkeen, ja sen merkitys niin Suomen kulttuurille kuin kielellekin oli selvä ainakin suppealle kulttuuripiirille, jonka ytimen Lauantaiseura muodosti. Kalevala huomattiin myös ulkomailla, ja sitä voinee pitää merkkinä suomen noususta kulttuurikieleksi, vaikka muu suomenkielinen kirjallisuus vielä vähissä olikin.

Vuonna 1835 Lönnrot perusti ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden, jonka nimi oli Mehiläinen. Se sisälsi muun muassa paikallishistoriaa, pitäjäesittelyjä ja terveydenhoidollisia neuvoja. Mehiläistä tilasi parhaillaankin muutama sata ihmistä, ja se jäi verrattain lyhytikäiseksi. Snellman ei lannistunut vaan perusti viisi vuotta myöhemmin uuden tieteellisiä ja isänmaallisia aiheita käsittelevän lehden. Sen nimeksi tuli yksinkertaisesti Suomi. Snellman kuvaili lehden perustamista: “Tämä aikakauskirja kastettiin sitten seuraavana päivänä samppanjalla Vornan sillan alla Pulkkilan kappelissa 60 virstan päässä Nissilästä. Meillä on tapana hyvin varhain kastaa lapsia, joiden eloonjäämistä epäillään, ja katolilaiset kuuluvat muinaisina aikoina jo ennen syntymistä joskus kastaneen sikiön. Tämä tapa olkoon meidänkin puolustuksemme”. Epäilyistä huolimatta lehdestä tuli pitkäikäinen.

Vaikka Kalevala oli merkityksellinen teos, suomalaisuuden kovinta ydintä edustaa Runebergin kirjoittama Vänrikki Stålin tarinat, joka ilmestyi kahdessa osassa 1840- ja 1860-luvulla. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.