Miten Suomi brändättiin 9: itsenäisyys

 

1917

Akseli Gallen-Kallela: Rakennus, 1903. Kirjasta 1917 – Suomen synty

6.12.1917

1900-luvun alussa aika itsenäisyydelle oli kypsä. Venäläistämiskaudet olivat tehneet tehtävänsä, ja varsinkin ylioppilaiden into irrottaa Suomi Venäjästä vaikka väkisin oli huipussaan. Ennen kuin jääkärit ehtivät toteuttamaan suunnitelmaansa, keisarivalta Venäjällä romahti.

Tilaisuus oli koittanut!

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Senaatti muokkasi itsenäisyysjulistusta yöistunnossa 29. marraskuuta ja vielä seuraavan päivän puolella niin, että se ei ehtinyt ajoissa eduskunnan istuntoon. Puhemies Lundsonia pyydettiin viivyttämään eduskunnan perjantain istuntoa puolella tunnilla, mitä ei tapahtunut. Kansanedustajat ehtivät lähteä viikonlopun viettoon, eikä Suomea siten voitu julistaa itsenäiseksi.

Seuraava yritys oli tiistaina 4. joulukuuta. Silloin Svinhufvud piti eduskunnalle puheen, jossa totesi muun muassa, että “Suomen eduskunta on 15. päivänä marraskuuta […] julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen.” Lisäksi hän totesi, että uuden tasavaltaisen hallitusmuodon pääperusteet on saatava voimaan viipymättä. Eduskunnan puhemies kiitti ja lupasi esittää asian eduskunnalle.

Vastaanotto oli yllättävän nuiva, olihan kyse suuresta ja tärkeästä asiasta. Sosialidemokraatit esittivät Svinhufvudin puheen jälkeen vastalauseen, sillä heidän mielestään senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka piti kuulua eduskunnalle. Suomessa olleet ulkomaiset konsulit olivat samaa mieltä, ja niin eduskunnan käsiteltäväksi tuotiin kaksi päivää myöhemmin julistuksen hyväksymistä kannattanut aloite. Eduskunta hyväksyi 6.12.1917 äänin 100–88 P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin perustuslakiehdotuksen. Sen mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta.

Itsenäisyys – vihdoin!

Ennen kuin itsenäisyys oli todella saavutettu, sille piti saada muiden maiden hyväksyntä. Kukaan ei suostunut kuitenkaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä olisi sen tehnyt.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Svinhufvud ei olisi halunnut kääntyä Neuvosto-Venäjällä valtaa pitäneen ja Vladimir Leninin johtaman bolshevistisen kansankomissaarien neuvoston puoleen. Sen sijaan hän halusi tunnustuksen Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, joka oli maltillisempien sosialistien hallussa. Kääntymällä Leninin puoleen Svinhufvud olisi samalla tullut tunnustaneeksi bolshevikit vallanpitäjiksi Venäjällä. Saksa kuitenkin kehotti Suomea kääntymään kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, sillä tunnustus itsenäisyydelle haluttiin mahdollisimman nopeasti, ja Neuvosto-Venäjältä saadun tunnustuksen jälkeen oli odotettavissa myös Saksan tunnustus.

Svinhufvudin johtama Suomen senaatin kolmen hengen valtuuskunta saapui Pietariin 29. joulukuuta 1917. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat samana vuonna ministerivaltiosihteeriksi nimitetty Carl Enckell ja kansainvälisen oikeuden professori Gustaf Idmann. Seuraavana päivänä, 30. joulukuuta valtuuskunta odotti kylmässä Pietarin Smolnassa hermostuneina Leninin vastausta. Pietarissa oli pulaa lähes kaikesta, myös polttoaineesta ja puusta, ja niiden myötä lämmöstä. Tuntien odotus päättyi pettymykseen: Lenin kieltäytyi tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä. Syynä oli se, että tunnustusasiakirja oli osoitettu Venäjän hallitukselle, kun sen olisi pitänyt olla osoitettu kansankomissaarien neuvostolle.

Svinhufvud neuvostoineen palasi Smolnaan seuraavana päivänä korjatun asiakirjan kanssa. Seurasi jälleen pitkä odottelu tupakansavun täyttämässä rakennuksessa. Lopulta kansankomissaarien neuvoston sihteeri tuli ja ojensi suomalaisille vaatimattoman oloisen paperin, jossa oli vähän mutta tärkeää tekstiä: Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Sihteeri tarjosi jo kättään hyvästelläkseen suomalaiset, kun Enckell pyysi, että he pääsisivät tapaamaan Leniniä, joka hetken kuluttua saapuikin istuntosalista. Hän kysyi Svinhufvudilta: “Oletteko nyt tyytyväisiä?”. Svinhufvud vastasi: “Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Tapaamisen jälkeen Leniniä nauratti. Hän oli puhutellut Svinhufvudia toveriksi.

Lenin tunnusti Suomen oletettavasti siksi, että uumoili saavansa siitä imagohyötyä ulkomaailman silmissä. Lisäksi hän varmaankin ajatteli, että pian Suomessakin tapahtuisi vallankumous. Ulkoisen ja suomalaisia yhdistäneen uhan poistuttua katseet kääntyivät kotimaisiin epäkohtiin, ja pian kääntyivät myös suomalaisten aseet toisiaan vastaan.

Vuonna 1809 käynnistynyt ja loppua kohti kiihtynyt muutos saavutti kulminaatiopisteensä 1917. Suomalaisista oli tullut suomalaisia, ja Suomesta oli tullut itsenäinen Suomi.

 

 

Talvisota: itsenäisyyspäivä 1939

8160

Taipaleen Koukkuniemen kuuluisa ’Karmankolon’ korsu. Kuvassa reservin vänrikki Helle.

Vuoden 1939 itsenäisyyspäivää vietettiin korsuissa. Suojajoukkotaistelut Karjalan Kannaksella päättyivät, ja Neuvostoliitto hyökkäsi jo pääasemaa vastaan Taipaleessa.

Lainaus kirjasta Suomi sodassa päivä päivältä.

— Lainaus alkaa —

6.12.1939

Sodan 7. päivä

Viikon sotimisen jälkeen suomalaiset olivat vetäytyneet pääasemaan eli Mannerheim-linjalle, ja suojajoukkotaistelut päättyivät. Suomen 22. itsenäisyyspäivä oli työpäivä, ja lähes kaikki juhlallisuudet oli peruttu.

Suojajoukkotaistelut päättyivät

Talvisodan seitsemäntenä päivänä päättyivät suojajoukkotaistelut. Näiden ensimmäisten viholliskontaktien aikana puna-armeijan taktiikasta ja sen heikkouksista saatiin tärkeitä tietoja, muun muassa, että vihollinen ei pyrkinyt aktiivisesti käyttämään hyväkseen sille avautuneita koukkauspaikkoja vaan pyrki etenemään teiden suunnassa kohti tavoitteitaan.

Huolimatta ylipäällikön kritiikistä, suojajoukot onnistuivat tehtävässään kohtuullisen hyvin. Jos asemat olisi pyritty pitämään loppuun asti, tappiot olisivat olleet suuremmat ja vaikutukset taistelumoraaliin negatiiviset. Kaikkiaan suojajoukkojen tappiot olivat noin 400 miestä, joista kaatuneita oli 133. Suojajoukot vetäytyivät pääaseman taakse reserviin lepäämään.

Viimeinen sillanpää

Suomalaiset vetäytyivät Kannaksella viimeisestä Vuoksen toisella puolella olleesta asemastaan, Kiviniemestä. Vetäytyessään joukot räjäyttivät Vuoksen yli kulkeneet rautatie- ja maantiesillat.

Puna-armeija hyökkäsi Taipaleessa

Neuvostoliitto hyökkäsi Taipaleessa jo pääasemaa vastaan. Koukkuniemessä lähellä Laatokan rantaa, kohdassa, jossa Taipale-joki teki jyrkän mutkan oli heikosti puolustettu kohta. Siellä neuvostojoukot ylittivät joen ja nousivat maihin joen toiselle puolelle, joka oli alavaa peltoa. Joukot ryhmittyivät jo hyökkäysmuodostelmaan käydäkseen suomalaisten vain pienen matkan päässä sijaitsevia asemia vastaan, kun ne saatiin sekasortoon tarkalla tykkitulella.

Myös vastusajan tykistö oli ahkera ja ulotti keskityksensä suomalaisten rintaman koko syvyyteen aiheuttaen muun muassa ongelmia viestiyhteyksissä, mikä vaikeutti lisäjoukkojen tuomista Taipaletta puolustavien avuksi. Hyökkääjiä tuli joen yli jatkuvana virtana, ja niin vastustaja sai vallattua sillanpääaseman joen suomalaiselta puolelta. Rintama vakiintui seuraavana päivänä Suomen pääaseman eteen.

Ei suuria juhlia

Talvisodan seitsemäs päivä oli Suomen 22. itsenäisyyspäivä. Presidentti ei järjestänyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa, ja myös muista suurista juhlallisuuksista oli nuoressa tasavallassa luovuttu ilmavaaran takia.

Ulkoministeri Tanner ja muutamat muut ministerit kuitenkin järjestivät hotelli Kämpissä vastaanoton ulkomaisille diplomaateille ja lehtimiehille. Tilaisuuden eräs tarkoitus oli ampua alas venäläisten uutistoimistojen väitteet siitä, että Suomen hallitus olisi paennut maasta.

Tie SuomussalmelleSuomisodassa

Neuvostojoukot etenivät hitaasti kohti Suomussalmea Raatteen maantietä ja metsiin tekemiään talviteitä pitkin. Hyökkäävä neuvosto-osasta oli 9. armeijaan kuuluva 163. divisioona, ja sen tavoitteena oli marssia Suomen poikki Ouluun. Suomussalmelta sille aukeaisi tie kohti Kajaania. Suomalaiset päättivät polttaa Suomussalmen kirkonkylän ja vetäytyä Kiantajärven jään yli.

 

7.12.1939

Sodan 8. päivä

Rintamalinja vakiintui Kannaksella Taipaleessa. Tilanne oli uhkaava useassa kohdassa Laatokan pohjoispuolella, sillä suomalaiset joutuivat edelleen perääntymään ja Kollaalla vihollinen otti taistelukosketuksen. Suomussalmelle keskitettiin lisää joukkoja, ja niiden johtoon asetettiin eversti Siilasvuo.

Neuvostoliitto piti sillanpään

Taipaleenjoen mutkassa, Koukkuniemessä, josta neuvostojoukot olivat vallanneet sillanpääaseman, käytiin päivän kiivaimmat taistelut. Pataljoonan vahvuiset suomalaisjoukot yrittivät vastahyökkäyksillä lyödä vihollisen takaisin joen taakse, mutta joukot hajaantuivat raskaassa vihollistulessa ja pataljoonankomentajakin joutui hetkeksi saarroksiin rantapellolla olleeseen latoon. Raskaat tappiot pakottivat miehet perääntymään takaisin omiin asemiin. Pataljoona menetti päivän aikana kaikkiaan 80 miestä, joista kahdeksan oli upseereita. Iltaan mennessä taistelut taukosivat, ja rintama vakiintui pääpuolustusaseman eteen.

Läpimurron uhka Laatokan pohjoispuolella

Laatokan pohjoispuolella, Ilomantsin suunnalla, jonne Talvela oli määrätty vastuuseen, vihollinen eteni. Lopullinen läpimurto leijui ilmassa, ja suomalaisjoukot pakenivat hetkittäin jopa hallitsemattomasti. Rakoilevien puolustusrivien pettäminen olisi avannut puna-armeijalle tien Kollaalla olevien joukkojen selustaan.

Talvela oli määrännyt Jalkaväkirykmentti 16:n komentajan, everstiluutnantti Aaro Pajarin, ottamaan komentoonsa Tolvajärvellä olevat joukot. Pajari lähti ripeästi kohti rintamaa. Saavuttuaan päämääräänsä hän antoi rintaman säilyttämiseen tähtäävät komennot ja kiirehti kohti etulinjaa. Matkallaan hän kohtasi pakenevia joukkoja. Tilanne näytti synkältä. Tapahtumien ytimessä Pajari johti taistelua itse. Sitkeä vastarinta tuotti lopulta tulosta, ja vihollisen hyökkäys torjuttiin puoleenyöhön mennessä.

Samoihin aikoihin, juuri ennen keskiyötä, vihollinen oli tähtäimissä myös Kollaalla, Suojärven lounaispuolella. Puna-armeija hyökkäsi panssarien tukemana, mutta suomalaiset torjuivat ensiyritykset tykistön tuella.

Siilasvuo Suomussalmelle

Toiseen kriittiseen vaaranpaikkaan, Suomussalmelle, määrättiin eversti Siilasvuo. Hän otti komentoonsa siellä olleet joukot ja sai näiden lisäksi vielä lisävahvistusta, jolloin joukkojen vahvuus oli prikaatin verran. Vastassaan Siilasvuon joukoilla oli Neuvostoliiton 163. divisioona, joka oli jo saavuttanut hyökkäyssuunnitelmansa ensimmäisen tavoitteen, Suomussalmen kirkonkylän.

— Lainaus päättyy —