Miten Suomi brändättiin 6: ”Haista paska!”, huusivat ylioppilaat

1860_aukeama2

Aleksanteri II avaa säätyvaltiopäivät. 1860-luvun aloitusaukeama kirjasta 1917 – Suomen synty. R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1863. 

Suomen brändäämisessä oli 1840-luvulle tultaessa otettu jo muutama askel. Lähinnä ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä oli tiedostettu, että suomea puhuville pitäisi rakentaa jonkinlainen kansallinen identiteetti, jotta Venäjän Ruotsista irrottamat maakunnat muodostaisivat aidon kokonaisuuden ja olisivat kyllin vahvoja säilyttämään autonomisen asemansa suuren imperiumin osana.

Ruotsinkielisten ylioppilaiden kansallistunne tiivistyi jollain tavalla vuonna 1848 Helsingissä Kumtähden kentällä vietetyssä Floran päivän juhlassa, jossa muun muassa laulettiin ensi kertaa Maamme-laulu.

Laajemmin Suomen sivistyneistön kansallistunne tuli näkösälle 1860-luvun alkuvuosina, jolloin eräs kadettikoulun oppikirja käynnisti suuren polemiikin.

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Suomesta tuli valtio

Vuonna 1859 ilmestyi Johan Palménin kirjanen Lain-opillinen käsikirja yhteiseksi sivistykseksi. Haminan kadettikoulun oppikirjaksi suunniteltu opus rahoitettiin keisarin kirstusta, ja sen tarkoituksena oli kasvattaa kadetteja uskollisiksi keisarin palvelijoiksi. Käsitellessään vuotta 1809 Palmén ei tullut maininneeksi, että siirtyessään Ruotsilta Venäjälle Suomi oli muuttunut provinssista valtioksi.

Snellman kirjoitti Palménin kirjasesta arvostelun. Kyseessä ei ollut niinkään kirjallisuusarvostelu, vaan Snellmanin arvostelun kärkenä oli nimenomaan se, miten Palmén Suomen aseman esitti. Arvostelua kirjoittaessaan Snellman perehtyi vuosien 1809–1816 asetuskokoelmaan, jossa keisari käytti Suomesta puhuessaan termiä valtio. Lisäksi hän havaitsi keisarin vuonna 1810 puhuneen “Suomen valtiollisesta olemassaolosta”.

Snellman odotti kovasti Palménin vastausta kritiikkiinsä ja pyysi tätä myös kirjeitse vastaamaan siihen. Snellmanin tavoitteena oli johdonmukaisesti vahvistaa yleistä käsitystä Suomesta omana kokonaisuutenaan, Venäjään liittosuhteella liitettynä valtiona. Eräässä Palménille lähettämässään kirjeessä Snellman vakuutti, ettei hänellä ollut tarvetta olla oikeassa, vaan että hän oli tehnyt huomautuksena yleisen mielipiteen takia.
Palmén vastasi Snellmanin kritiikkiin lopulta vuonna 1861, minkä jälkeen lehdistössä syntyi vilkas keskustelu siitä, oliko Suomi valtio vai ei ja milloin Suomesta mahdollisesti oli tullut valtio. Väittelyn lopputuloksena oli suomalaisten sivistyneistön yksimielisyys siitä, että Suomesta oli tullut valtio Porvoon maapäivillä vuonna 1809.

Viinan kotipoltosta alkanut keskustelu johti toiseen polemiikkiin, minkä jälkeen viimeistään oli selvää, että Suomen yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisissa piireissä Suomea pidettiin Venäjästä erillisenä valtiona.

Huoli perustuslaista

Saako viinaa polttaa kotona omiin tarpeisiin? Kolmetoista suomalaista senaattoria oli vuonna 1856 sitä mieltä, että kotipoltto-oikeus oli kirjattu Suomen perustuslakiin, koska siitä oli annettu sitova asetus vuonna 1800. Asia oli arkaluontoinen, koska kyseisen asetuksen muuttamiseksi olisi kutsuttava koolle valtiopäivät. Venäjän imperiumin keisari Aleksanteri II ei ollut lainkaan innostunut sitä tekemään. Viinan valmistuksen kielto toisi kuitenkin rahaa valtion kirstuun, mikä oli senaattoreiden mielestä olennaista. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1859, jolloin sitä pohtinut ryhmä tuli kenraalikuvernööri Bergin ja ministerivaltiosihteeri Armfeltin johdolla siihen tulokseen, että ainoa tapa saada viina verolle oli kutsua säätyvaltiopäivät koolle.

Keisarille kirjoitettiin kirje, jossa valiteltiin sitä, ettei viinapolttoasetusta voitu muuttaa ilman valtiopäivien koollekutsumista. Sen jälkeen siinä pyydettiin lupaa laatia lista valtiopäivillä käsiteltävistä asioista. Keisarin ja Suomen suuriruhtinaan vaihduttua vuonna 1855 ja esiteltyä uudistusohjelmansa senaatille Suomessa oli virinnyt toivo valtiopäivien järjestämisestä. Edellisistä oli kulunut tuolloin jo lähes 50 vuotta.

Vuonna 1859 keisari oli pyytänyt suomalaisia toimittamaan listan asioista, joiden ratkaiseminen vaatisi valtiopäivien koollekutsumista. Senaatin laatima luettelo toimitettiin suuriruhtinaalle alkuvuodesta 1861, mutta Aleksanteri ei ollut halukas kutsumaan valtiopäiviä koolle. Sen puoleen virkamiehet kuin keisarikaan ei halunnut antaa säädyille poliittista roolia tai mahdollisuutta esittää kritiikkiä omia toimiaan kohtaan. Tämän vuoksi nousi esiin ajatus kutsua koolle erityinen säätyvaliokunta, johon kuuluisi yhtä monta edustajaa kustakin neljästä säädystä, jotka olivat talonpojat, porvarit, papisto ja aateli. Valiokunnan tehtävänä olisi selvittää olennaisimmat asiat, joita ei voitaisi ratkaista ilman säätyvaltiopäivien koollekutsumista. Näistä asioista valiokunta antaisi lausunnon, jonka perusteella hallitsija voisi ratkaista asiat, kunnes säädyt kutsuttaisiin koolle. Aleksanteri II:n antama julistus säätyjen koollekutsumisesta annettiin senaatin yleisistunnossa huhtikuussa 1861. Julistuksen mukaan Suomessa tuli järjestää vaali 48-jäsenisen valiokunnan valitsemiseksi. Yllätyksenä tullut julistus herätti vastalauseiden aallon. Oliko kyse vallankaappauksesta?

Valiokuntaesityksen jälkeen Suomessa levisi pelko, että niin kutsutulla tammikuun valiokunnalla pyrittäisiin korvaamaan varsinaisten säätyvaltiopäivien eli maapäivien koollekutsuminen, mitä pidettiin perustuslain vastaisena. Ylioppilaat järjestivät huhtikuussa 1861 jopa valiokuntaa vastustaneen mielenosoituksen. Aiempien tapausten vuoksi Suomessa pelättiin, että mielenosoitus saattaisi johtaa rangaistuksiin, jotka haittaisivat koko yliopiston toimintaa. Siksi jotkut myöhempien vuosikurssien opiskelijat yrittivät vielä viime hetkellä saada mielenosoitusta varten kokoontuneet opiskelijat hajaantumaan. Joukosta kuitenkin vastattiin hajaantumispyyntöihin huutamalla ”Haista paska!”, ja kulkue lähti liikkeelle. Mielenosoittajat kiersivät osoittamassa tukensa valiokunta-ajatusta vastustaneiden senaattoreiden kotitalojen edessä Helsingissä. Mielenosoituksessa otettiin voimakkaasti kantaa Suomen perustuslain puolesta, vaikka hyvin harvat edes tunsivat kyseisen lain sisältöä.

Kiihkeä keskustelu asian ympärillä ehti jatkua kahden viikon ajan. Ainakin osittain mielenosoituksen ansiosta keisari Aleksanteri II ilmoitti 24. huhtikuuta 1861, kaksi päivää mielenosoituksen jälkeen, että tammikuun valiokunta tulisi olemaan vain varsinaisia valtiopäiviä valmisteleva.

1860-luvun alussa oli siten selvää, että Suomella oli kansallisidentiteetti, joka ainakin yhteiskunnan koulutetun osan keskuudessa oli vahva. Vuoden 1863 säätyvaltiopäiviä edeltäneet tapahtumat pohjustivat kansallistunnetta, joka valtiopäivillä näkyi esimerkiksi siinä, että Suomeen viitattiin valtiona.

Samoihin aikoihin Venäjän imperiumin toinen autonominen osa, Puola, nousi kapinaan, joka kukistettiin ankarin ottein. Venäjällä alkoi kuulua ääniä, joiden mukaan reuna-alueiden autonomia tulisi lakkauttaa. Tämä kehitys tuli myöhemmin näyttelemään merkittävää roolia suomalaisuuden ja Suomen muodostumisessa.

1860-luvulla Suomessa tapahtui vielä eräs käänne, jolla oli suuri vaikutus tavallisten talonpoikien kansallistunteen syntyyn. Siitä kirjoitan seuraavassa postauksessa, joka ilmestyy jo huomenna.

 

 

Miten Suomi brändättiin 2: amatsoneja ja Nooan poikia

kajaanin_linna

Kajaanin linna, Jac. Ahrenbergin ennallistuspiirustus vuodelta 1888. Museovirasto.

Maanpetturin kronikka

Johannes Messenius istui pimeässä tyrmässä ja kirjoitti. Välillä hän vilkaisi Uppsalan-aikojen professorikollegansa Sigrid Forsiuksen lähettämiä käsikirjoituksen pätkiä, jotka käsittelivät Ruotsin itäisen osan historiaa. Välillä hän piti tauon ja puhalsi käsiinsä, sillä linnassa oli kylmä. Onneksi hän oli saanut ottaa mukaan myös oman kirjastonsa, vaikka olot valtakunnan peräkylällä olivat kyllä muutoin kaikin puolin apeat.

Vielä muutamaa vuotta aiemmin Messenius oli ollut juridiikan ja politiikan professorina Uppsalan yliopistossa. Nyt hän istui Kajaanin linnassa ja kirjoitti Scondia illustrataa. Hän varmasti ajatteli, että siitä tulisi suurtyö, jota myöhemmät Pohjolan historiaa tutkivat tulisivat kahlaamaan läpi uudelleen ja uudelleen. 20-osaiseksi suunniteltu teossarja jäi 15-osaiseksi, mutta Messeniuksen jälkeen tulleet ovat kuin ovatkin lukeneet sitä ahkerasti. Siinä käsitellään Skandinavian ja Baltian kansojen historiaa, muiden mukana suomalaisia.

Kajaanin linnassa Messenius istui, koska hänet oli tuomittu vuonna 1616 maanpetoksesta. Puolassa jesuiittaopistossa opintonsa suorittanut Messenius oli Ruotsiin palattuaan kääntynyt protestantiksi ja päässyt Uppsalaan opettamaan. Hän kuitenkin joutui epäsuosioon, kenties kulmikkaan persoonansa vuoksi, ja sai vastata syytteisiin puolalaisten kanssa veljeilystä ja salaisesta jäsenyydestä jesuiittajärjestössä. Ruotsi ja Puola taistelivat tuohon aikaan Baltian herruudesta, joten epäilyt vihollisen kanssa veljeilystä heittivät pitkän varjon Messeniuksen niskaan, mistä seurauksena oli 20 vuotta Kajaania.


Scondia Illustratassa
Messenius osoitti taitavansa brändääjän must have -ominaisuuden: hän käänsi heikkoudet vahvuuksiksi. Siinä missä esimerkiksi tanskalainen oppinut Saxo Grammaticus kertoi Suomesta negatiivisessa sävyssä ja kehotti välttämään tätä noitien ja hihnajalkaisten asuttamaa seutua, Messenius kääntää asujainten omituisuuden ja vaarallisuuden voimakkuudeksi ja erityislaatuisuudeksi. Hän muun muassa kertoo kronikassaan, että ”Ruotsalaisten kuningas Emund ahdisteli ankarasti Kvenlandin amatsoneja, mutta nämä myrkyttivät sekä hänen poikansa että koko ruotsalaisten sotajoukon hengiltä.” Kvenlandilla Messenius viittaa ilmeisesti Pohjanmaahan. Messeniuksen mukaan suomalaiset olivat hurjia, varsinkin naiset. Ruotsin kuningas Vanland kävi hakemassa täältä vaimon itselleen, minkä jälkeen lupasi jättää maan rauhaan. Niin ikään ruotsalainen kuningas Ange ei ollut yhtä onnekas: suomesta haettu vaimo hirtti miehen jo hääjuhlassa, minkä jälkeen palasi Suomeen.


Hakkaa päällee, Maagogin poika!

Vuonna 1700 väitöskirjansa Aboa Vetus et Nova julkaissut Daniel Juslenius oli edeltäjänsä Messeniuksen kanssa eri mieltä suomalaisten kantaisästä. Jusleniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Maagogista, joka oli Nooan pojanpoika. Lisäksi Juslenius esitti väitöskirjassaan, että antiikin Kreikan ja Rooman sivistys itse asiassa tuli Suomesta. Jos joku seikka on akateemisessa väitöskirjassa todistettu, sen oltava totta, eikö?

Maagog kalskahtaa jotenkin pahaenteiseltä, ja toden totta: Raamatun Ilmestyskirjan mukaan sielunvihollinen johdatti Maagogin kansan harhateille ja sotaan Jumalaa vastaan. Lisäksi on ehkä syytä mainita, että 1500-luvulla kirjoitellut ruotsalainen Johannes Magnus kertoi Maagogin olleen Ruotsin ensimmäinen kuningas.

Juslenius myös esitti, että kimmerialaiset keksivät riimukirjoituksen kauan ennen roomalaisia. Kimmerialaiset asuivat Pohjolan kaukaisimilla perukoilla, jossa yö kestää kuukauden. He olivat Jusleniuksen mukaan kemiläisiä, ja ”lapsikin tietää, että kemiläiset ovat suomalaisia”.

Edellä mainitun lisäksi Juslenius oli luomassa myös suomalaista hakkapeliitta-legendaa. Juuri hänen mukaansa sana hakkapeliitta tulee taisteluhuudosta ”hakkaa päälle”, joka puolestaan sai vastustajat taistelukentällä vapisemaan.

Ruotsin kunniaksi

Messeniuksen ja Jusleniuksen rakennelmat ovat kuin sankariheviä kuuntelisi. Meidän kansamme on keksinyt kirjoitustaidon, Kreikka on varastanut Suomen maineen sivistyksen kehtona, ja suomalaiset naiset ovat niin hurjia, että Ruotsin muinaiset kuninkaatkaan eivät voineet täältä noin vain vaimoja hakea. Puhumattakaan suomalaisista miehistä! Kun ”Hakkaa päälle!” kajahti kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilla, Baijerin viiksiniekoille tuli hätäkakka polvihousuun.

Messenius ja Juslenius kuuluivat niin sanottuihin goottilaisiin historiankirjoittajiin, jotka pyrkivät luomaan maalleen mahdollisimman hienon menneisyyden, jotta valtakunta vaikuttaisi ikivanhalta ja kaikin puolin pramealta. Se oli ajan tapa. Messenius ja hänen jälkeensä Juslenius tekivät työtä tietysti Ruotsin maakuvan eteen, ja Suomi oli Ruotsin itäinen osa.

Olennainen osa loisteliaan historian luomista oli ulottaa se Vanhan testamentin aikaan asti. Messeniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Nooan pojasta Thuiskonista, joka vuonna 156 vedenpaisumuksen jälkeen sai vallan käsiinsä. Vuonna 193 vedenpaisumuksen jälkeen Thuiskon lähetti ensimmäiset uudisasukkaat Skandinaviaan.

Näin Messenius petaa suomalaisille juuret aina Nooaan saakka, ja tuohon aikaan kansan pitkäikäisyys oli ensiarvoisen tärkeää sen julkisuuskuvan kannalta. Lisäksi Nooan kautta luotiin yhteys luvattuun maahan ja sen kansaan.


Ei suomalaisia

Kaksikosta myöhemmin elänyttä Jusleniusta on pidetty jopa varhaisena fennomaanina, suomalaisen kansallistunteen rakentajana. Sitä hän tai Messenius eivät olleet. Jusleniuksen aikaan väitöskirjat kirjoitettiin dialektiseen muotoon, ikään kuin väittelyksi kuviteltua vastustajaa vastaan. Tuon vastustajan argumentit hän pyrkii kumoamaan rakentamalla suomalaisille kunniakkaan menneisyyden. Toisaalta saattoi olla syynsä sille, että hänen aiheekseen tuli juuri suomalaisten puolustus. Jusleniuksen lopulliset motiivit jäävät kuitenkin arvailujen varaan: ehkä kyse oli kotiseuturakkaudesta, ehkä vain professorin sattumalta määräämästä aiheesta.

Joka tapauksessa Messeniuksen ja Jusleniuksen brändityö jäi aikanaan hyvin pienen akateemisen piirin pariin. Ne tavalliset suomalaiset, joita Juslenius niin kiihkeästi puolusti, eivät vielä 1700-luvulla pitäneet itseään erityisesti suomalaisina, sillä suomalaisuutta ei tuolloin ollut olemassa ainakaan sellaisena kuin me sen käsitämme. He olivat savolaisia, hämäläisiä tai vaikka porvoolaisia. Tämä oli tilanne vielä pitkään 1800-luvullakin, kuten tulemme pian näkemään.