Miten Suomi brändättiin 9: itsenäisyys

 

1917

Akseli Gallen-Kallela: Rakennus, 1903. Kirjasta 1917 – Suomen synty

6.12.1917

1900-luvun alussa aika itsenäisyydelle oli kypsä. Venäläistämiskaudet olivat tehneet tehtävänsä, ja varsinkin ylioppilaiden into irrottaa Suomi Venäjästä vaikka väkisin oli huipussaan. Ennen kuin jääkärit ehtivät toteuttamaan suunnitelmaansa, keisarivalta Venäjällä romahti.

Tilaisuus oli koittanut!

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Senaatti muokkasi itsenäisyysjulistusta yöistunnossa 29. marraskuuta ja vielä seuraavan päivän puolella niin, että se ei ehtinyt ajoissa eduskunnan istuntoon. Puhemies Lundsonia pyydettiin viivyttämään eduskunnan perjantain istuntoa puolella tunnilla, mitä ei tapahtunut. Kansanedustajat ehtivät lähteä viikonlopun viettoon, eikä Suomea siten voitu julistaa itsenäiseksi.

Seuraava yritys oli tiistaina 4. joulukuuta. Silloin Svinhufvud piti eduskunnalle puheen, jossa totesi muun muassa, että “Suomen eduskunta on 15. päivänä marraskuuta […] julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen.” Lisäksi hän totesi, että uuden tasavaltaisen hallitusmuodon pääperusteet on saatava voimaan viipymättä. Eduskunnan puhemies kiitti ja lupasi esittää asian eduskunnalle.

Vastaanotto oli yllättävän nuiva, olihan kyse suuresta ja tärkeästä asiasta. Sosialidemokraatit esittivät Svinhufvudin puheen jälkeen vastalauseen, sillä heidän mielestään senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka piti kuulua eduskunnalle. Suomessa olleet ulkomaiset konsulit olivat samaa mieltä, ja niin eduskunnan käsiteltäväksi tuotiin kaksi päivää myöhemmin julistuksen hyväksymistä kannattanut aloite. Eduskunta hyväksyi 6.12.1917 äänin 100–88 P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin perustuslakiehdotuksen. Sen mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta.

Itsenäisyys – vihdoin!

Ennen kuin itsenäisyys oli todella saavutettu, sille piti saada muiden maiden hyväksyntä. Kukaan ei suostunut kuitenkaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä olisi sen tehnyt.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Svinhufvud ei olisi halunnut kääntyä Neuvosto-Venäjällä valtaa pitäneen ja Vladimir Leninin johtaman bolshevistisen kansankomissaarien neuvoston puoleen. Sen sijaan hän halusi tunnustuksen Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, joka oli maltillisempien sosialistien hallussa. Kääntymällä Leninin puoleen Svinhufvud olisi samalla tullut tunnustaneeksi bolshevikit vallanpitäjiksi Venäjällä. Saksa kuitenkin kehotti Suomea kääntymään kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, sillä tunnustus itsenäisyydelle haluttiin mahdollisimman nopeasti, ja Neuvosto-Venäjältä saadun tunnustuksen jälkeen oli odotettavissa myös Saksan tunnustus.

Svinhufvudin johtama Suomen senaatin kolmen hengen valtuuskunta saapui Pietariin 29. joulukuuta 1917. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat samana vuonna ministerivaltiosihteeriksi nimitetty Carl Enckell ja kansainvälisen oikeuden professori Gustaf Idmann. Seuraavana päivänä, 30. joulukuuta valtuuskunta odotti kylmässä Pietarin Smolnassa hermostuneina Leninin vastausta. Pietarissa oli pulaa lähes kaikesta, myös polttoaineesta ja puusta, ja niiden myötä lämmöstä. Tuntien odotus päättyi pettymykseen: Lenin kieltäytyi tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä. Syynä oli se, että tunnustusasiakirja oli osoitettu Venäjän hallitukselle, kun sen olisi pitänyt olla osoitettu kansankomissaarien neuvostolle.

Svinhufvud neuvostoineen palasi Smolnaan seuraavana päivänä korjatun asiakirjan kanssa. Seurasi jälleen pitkä odottelu tupakansavun täyttämässä rakennuksessa. Lopulta kansankomissaarien neuvoston sihteeri tuli ja ojensi suomalaisille vaatimattoman oloisen paperin, jossa oli vähän mutta tärkeää tekstiä: Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Sihteeri tarjosi jo kättään hyvästelläkseen suomalaiset, kun Enckell pyysi, että he pääsisivät tapaamaan Leniniä, joka hetken kuluttua saapuikin istuntosalista. Hän kysyi Svinhufvudilta: “Oletteko nyt tyytyväisiä?”. Svinhufvud vastasi: “Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Tapaamisen jälkeen Leniniä nauratti. Hän oli puhutellut Svinhufvudia toveriksi.

Lenin tunnusti Suomen oletettavasti siksi, että uumoili saavansa siitä imagohyötyä ulkomaailman silmissä. Lisäksi hän varmaankin ajatteli, että pian Suomessakin tapahtuisi vallankumous. Ulkoisen ja suomalaisia yhdistäneen uhan poistuttua katseet kääntyivät kotimaisiin epäkohtiin, ja pian kääntyivät myös suomalaisten aseet toisiaan vastaan.

Vuonna 1809 käynnistynyt ja loppua kohti kiihtynyt muutos saavutti kulminaatiopisteensä 1917. Suomalaisista oli tullut suomalaisia, ja Suomesta oli tullut itsenäinen Suomi.

 

 

Miten Suomi brändättiin 4: miltä Suomi näytti vuonna 1811?

maantie_hameessa

Vesireitit olivat Suomen pääasiallisia kulkureittejä pitkälle 1800-luvulle, maanteitä oli harvassa. Rahvas ei juuri matkustellut, ihmiset olivat sidottuja elannon hankkimiseen. Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (1860).

Millaista sinun elämäsi olisi ollut 1800-luvulla? Todennäköisesti olisit asunut maalla ja tehnyt raskasta työtä. Noin 20-vuotias ylioppilas Ehrström matkusti Hämeessä 1810-luvulla ja piti matkastaan päiväkirjaa. Hänen paikoitellen humoristisen tekstinsä kautta pääsemme kurkistamaan 200 vuoden päähän, aikaan, jolloin Suomi oli juuri irroitettu Ruotsista.

Ote juuri ilmestyneestä kirjastani 1917 – Suomen synty.

Matkalla Suomessa

Koska söin Mierolassa runsaasti sokeria kahvin kanssa ja koska en lapsuusvuosinanikaan ole liiemmin säästellyt tätä ainetta, alituinen sade aiheutti sen, että makea olemukseni alkoi sulaa ja kaikki minusta ja vaatteistani valuva vesi näytti ja maistui siirapilta. Heti kun oli saapunut Vitsiälään, koko kylän lapset kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat imeä takkiani; tämä vielä menetteli, mutta kun he näyttivät tahtovan maistella myös sormiani ja nenääni, jouduin aivan hämilleni. Pelastauduin järveen, jonne heittäydyin päistikkaa, ja pääsin vaivalloisista vieraistani, itse tosin sulin siinä määrin, että olen nyt puolta kyynärää lyhempi.

Makeanhimoisten lasten hyökkäyksen kohteeksi joutui kesäkuussa 1811 Eric Gustaf Ehrström, parikymmenvuotias ylioppilas, josta myöhemmin tuli pappi ja kirjailija. Hän toimi Krogiuksen perheen kotiopettajana Turussa ja oli menossa heidän kanssaan kesänviettoon Hauholle. Ehrström piti matkallaan päiväkirjaa hauskaan tyyliinsä. Vaikka ylioppilas tuskin lyheni järvessä, sokeri todella oli tuohon aikaan harvojen herkkua.

Vesiväylät olivat pitkään tärkeitä kulkureittejä. Ne olivat usein harvalukuisia teitä nopeampia. Koska kirkossa oli silti tapana käydä, se tehtiin talvisin reellä, jos mahdollista, ja kesällä veneellä.

Täällä tullaa yleisesti kirkkoon vesiteitse, osaksi siksi, että vesimatka on lyhyempi kuin maantietaival, osaksi myös seuran vuoksi; koko kylä saa silloin seurata mukana, hevoset saavat levätä, eikä kirkkoon silti tarvitse kulkea jalan. Lukuisten veneiden tulo muodosti varsin viehättävän näytelmän. Järvi oli miltei tyyni, vain vieno väre sai sen pinnan värehtimään, ja joka suunnalla näki veneiden kyntävän tyvenen laineikon halki titaanien tavoin. Olisi saattanut luulla, että järven mahtava valtias, iäkäs Neptunus halusi viettää koko hoviväkensä kanssa kesän juhlaa valtakuntansa yläpinnalla. Isoja ja pieniä veneitä lipui sikin sokin, niin pikkuisia, kaksi- tai kolmiairoisia jollia kuin isoja, kaksi- tai kolmetoista-airoisia veneitä. Näki, miten samankokoiset veneet kilpailivat keskenään, kuka ehtisi ensin, voittaja hurrasi kerran, ja sitten kaikki kokoontuivat rannalle ja vaelsivat yhteiseen päämääräänsä – Iäisen Jumalan temppeliin.

1917_33mm.cdrEhrström ei ollut vain elävin kuvin kirjoittanut ylioppilas. Hänestä tuli myöhemmin ensimmäisiä, joka puhui suomen kielen aseman puolesta. Åbo Underrättelser -lehden julkaisemassa kirjoitussarjassa Finska språket betraktadt såsom nationalspråk hän vaati, että suomesta tehtäisiin koulujen opetuskieli ja että viralliset asiakirjat olisi kirjoitettava suomeksi.

Matkakuvaukseen liittyy myös ruotsia äidinkielenään puhuneen ylioppilaan kuvaus Hämeen asukkaista, joita hän vertaa pohjalaisiin. Ehrström oli itse kotoisin Pohjanmaan Luodosta.

Ylipäätään huomaa, että nämä suomalaiset eivät kuulu samaan heimoon kuin pohjalaiset, ja he ovat ehkä monessakin asiassa näistä jäljessä. En tiedä, rohkenenko väittää, että suomalaiset ovat yleisesti vähän pienikasvuisempia, mutta sellaisilta he minusta vaikuttavat. Ulkomuodoltaankaan he eivät vetäne vertoja pohjanmaalaisille, mutta monilla aloilla heitä voi toisaalta pitää turkulaisia parempina, erityisesti kohteliaisuuden ja sävyisyyden. Tuskin missään olen tavannut väkeä, joka olisi ollut omalla tavallaan yhtä kohteliasta ja huomaavaista kuin täällä, eritoten pitäjän herrasväkeä, mutta myös vieraita kohtaan. Poikkeuksena ovat kestikievarit, niissä ollaan usein röyhkeitä.

Suomalaisten arkiolemus on jokseenkin siivoton, etenkin miesten. Heillä on muitten vaatteittensa päällä hamppukuituinen sortuutti (pitkä takki), joka on ommeltu aivan paidan tapaiseksi, vain edestä avoimeksi, ja siihen kuuluu vyötärölle solmittava vyö. Tätä sortuuttia kutsutaan mekoksi, ja kun sen näkee ensimmäisen kerran, sitä pitää ilman muuta paitana, ja koska se on tosi likainen, miehet näyttävät varsin somilta. Naisten vaatetus muistuttaa enemmän Pohjanmaan suomalaisnaisten asua.

Matkamies kiinnittää huomiota myös ihmisten asumuksiin, joissa on suuria eroja. Syrjäkylillä on yhä paljon savupirttejä, joissa “tupa toimii samanaikaisesti sekä saunana että navettana”. Kirkonkylät ovat kuitenkin keskimäärin paremmin rakennettuja, ja niissä on siistejä talonpoikaistaloja.

Ehrströmin muistiinpanot kertovat maasta, jossa osa väestä eli yhä samalla tavalla kuin oli eletty satojen vuosien ajan. Tuvissa ei aina ollut savupiippuja tai ikkunoita, ja karja asui samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Vauraammat talot olivat kuitenkin jo eri maailmasta, eikä sellaisesta lähtiessä tarvinnut pelätä saaneensa mukaan “hyppiviä tai ryömiviä otuksia”. Monin paikoin Suomessa harjoitettiin vielä kaskiviljelyä, vaikka uusia viljelytekniikoita oli jo otettu käyttöön. Ruotsin läheisyys näkyi Pohjanmaalla, josta myös Ehrström oli kotoisin. Alueella oli kiinteät yhteydet lahden toiselle puolen, minkä vuoksi uudet aatteet ja esimerkiksi viljelytekniikat saapuivat nopeammin länsirannikolle. Koska tiedonkulku oli paljon nykyistä hitaampaa, niiden leviäminen Suomessa otti aikansa.

Ehrström ei varsinaisesti ollut Suomen brändääjä, mutta hänen herkulliset kuvauksensa ovat jättäneet meille ikkunan 1800-luvun alkuun. Hän myös kertoo meille, millaisia radikaaleja ajatuksia nuorten ylioppilaiden piirissä liikkui 1800-luvun alkuvuosikymmeninä: suomesta virallinen kieli! Se toteutui vasta 1900-luvun alussa.