Miten Suomi brändättiin 7: miten suomalaisista tehtiin suomalaisia

02sven13

Sven Dufva, suomalaisen sotilaan perikuva. Carl Theodor Staaff, 1862.  

Suomen kansallistunteen luomisen peruskivi oli lähinnä kieli. Kuten tutkimukset ovat osoittaneet, itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin britit ja germaanit. On siis perusteltua sanoa, että suomalaisuus luotiin 1800-luvulla tietoisesti. Siihen asti täällä asui hämäläisiä, karjalaisia ja savolaisia.

Kun Suomen nykyinen alue siirtyi Ruotsilta Venäjälle, siitä muodostui kokonaisuus, jota yhdisti kielen lisäksi emämaasta poikkeava kulttuuri ja omat lait. Alusta alkaen tunnettiin huolta siitä, ahmaiseeko Venäjän karhu Suomen ja sulattaa sen mahassaan tuntemattomaksi. Sen vuoksi oli tärkeää rakentaa mahdollisimman yhtenäinen identiteetti suomalaisille.

1860-luvun alussa kansallisidentiteetti oli olemassa sivistyneistön keskuudessa. 1800-luvun loppuun mennessä se oli vahva myös tavallisten, maata viljelevien ihmisten keskuudessa. Miten brändi jalkautettiin kansan keskuuteen? Miten suomalaisista tehtiin suomalaisia?

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Kansakoulu

Asetus kansakoulujen perustamisesta annettiin vuonna 1866, mutta niitä oli perustettu jo edellisellä vuosikymmenellä. Hankkeen puuhamiehinä olivat Snellman ja suomalaisen opetuksen edelläkävijä Uno Cygnaeus. Kummankaan mielestä kiertokoulut eivät tarjonneet riittävää lähtökohtaa kansan sivistämiselle. He halusivat opettaa kansan lukemaan siten, että ihmiset ymmärtäisivät lukemansa pelkän ulkoluvun sijasta. Tavoitteet olivat samoja, joita myös keisari Aleksanteri II ajoi tavoitellessaan Venäjän uudistamista ja vaurastumista.

Lukemaan opettelusta oli tullut tärkeää 1600-luvulta alkaen, sillä kaikkien haluttiin pystyvän lukemaan Jumalan sanaa omalla kielellä. Käytännössä kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin lukutaito läpäisi koko kansan. Voitanee arvioida, että 1850-luvulla suurin osa suomalaisista omasi kohtuullisen lukutaidon.

Aina 1800-luvun puoliväliin lukemisen opettaminen oli vanhempien ja kiertokoulujen harteilla. Kiertokoulut olivat nimensä mukaisesti kiertäviä ilman varsinaista koulurakennusta järjestettyjä kouluja. Kiertävä opettaja, usein lukkari, kulki kylästä toiseen opettamassa paikallisia lapsia ja nuoria lukemaan, ja lukutaito testattiin kinkereillä. Kiertokouluja oli syrjäseuduilla pitkään, viimeinen lopetti Puumalassa vasta 1950-luvun alussa. Ennen kansakouluja suomalaislasten ja -nuorten opetuksesta vastasivat siten heidän vanhempansa ja kirkko.

Vuonna 1856 keisari oli esittänyt Suomen säädyille kansansivistyksen kohottamista edistävien koulujen perustamista maalaiskuntiin. Taustalla oli paitsi ajatus kansan sivistämisestä ja sen avulla tapahtuvasta talouskasvusta, myös kenraalikuvernööri Bergin pelko skandinaavisesta liikkeestä. Tukemalla suomen kielen asemaa ruotsia vastaan hän ajatteli tekevänsä palveluksen emämaa Venäjälle. Kun suomen kielen asema paranisi suomea puhuvien virkamiesten avulla, Ruotsin uhka loittonisi yhä kauemmas. Kenraalikuvernööri kirjoitti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille: “Jos tätä suomalaisuuspuoluetta ei olisi ollut olemassa, olisimme joutuneet perustamaan sen.” Eräs toinen Suomen kehitykseen merkittävästi vaikuttanut mies, senaattori von Haartman vastusti suomen kielen aseman parannuksia. Hän totesi: “Yliopistoon ei pitäisi viedä politiikkaa ja jos fennomaanit pääsevät esiin, niin siellä puhutaan kohta vain sitä perkeleen suomea!”

Cygnaeuksen ohjelmalle perustuva kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen tuli kuntien tehtäväksi, mikä merkitsi myös kirkollisen ja kunnallishallinnon erottamista toisistaan. Pitäjät saivat koulujen perustamista varten valtionapua, joka katettiin määräaikaisilla veroilla. Koulujen saama valtionapu pieneni 1870-luvulla, mutta koulujen määrä lisääntyi siitä huolimatta. Vuonna 1866 Suomessa oli 20 kansakoulua, joissa opetti 21 opettajaa. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua tästä oli kouluja 1 273 ja opettajia 1 396.

Pakollista kansakoulujen perustamisesta tuli vuonna 1898, minkä jälkeen jokaiseen kuntaan piti perustaa koulu. Käytännössä vasta tämä asetus toteutti jo vuonna 1686 kirkkolaissa säädetyn yleisen oppivelvollisuuden. Kansakoulun käyminen perustui vapaaehtoisuuteen, pakollista siitä tuli vasta vuonna 1921. Kansakoulussa opetettiin periaatteessa uskontoa, äidinkieltä, historiaa, maantietoa, luonnontietoa, laskentoa, mittausoppia, piirustusta, laulua, voimistelua ja käsityötä. Käytännössä suurin osa ajasta suurimmassa osassa kouluista meni lukemisen ja kirjoittamisen opetteluun, vaikka nämä taidot olivat edellytyksiä koulunkäynnille. Cygnaeus vastusti mekaanista ulkolukua, mutta käytännössä sitä oli paljon jo senkin vuoksi, että oppilaiden lähtötaso heidän kouluun tullessaan vaihteli suuresti.

Kouluissa päntättiin ennen kaikkea isänmaallisia tekstejä, vai mitä sanotte tästä katkelmasta, joka on J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoista:

Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa,
ja lähin mies se luodilta hänt’ aina varjoaa;
mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee;
nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

 ”Hyv’ on”, hän huutaa, ”niin, kas niin, sa poika urhoinen,
äl’ yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen!
Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi.
Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.”

 Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen,
vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien.
Kun tyynt’ on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan
ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan. 

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut
ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut;
hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään.
Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

Runo kertoo Sven Dufvasta Suomen sodassa. Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäinen osa oli ilmestynyt 1840-luvulla, ja toinen ilmestyi vuonna 1860. Runokokoelman vaikutus suomalaisuuden rakentamisessa oli pitkäkestoinen ja tuli koulun kautta. Opus oli nimittäin vuosikymmenten ajan pakollista lukemista kansakouluissa ja siten omiaan levittämään kansallistunnetta ja -identiteettiä niihin sukupolviin, jotka sitä ulkoa pänttäsivät.

Laajat kansankerrokset läpäisseen kansakoulun ansiosta kuva siitä, millaisia me suomalaiset olemme syöpyi kokonaisiin sukupolviin. Tuon kuvan ytimessä oli vaatimaton ja rehellinen kansa, joka rakasti köyhää kotimaataan ja oli sisukkaan valmis puolustamaan sitä viimeiseen asti. Jos vertaamme tätä kuvaa siihen, joka tunnetaan talvisodan henkenä, emme voi olla huomaamatta yhteneväisyyttä.

Kansakoulusta tuli siten suomalaisia yhdistävä tekijä. Vuoden 1866 asetuksesta kului noin 30 vuotta siihen, kun saatiin kouriintuntuva osoitus siitä, ettei kansallishenki ollut enää pelkästään ruotsinkielisen sivistyneistön hanke. Siitä oli tullut koko kansan hanke.

Miten Suomi brändättiin 6: ”Haista paska!”, huusivat ylioppilaat

1860_aukeama2

Aleksanteri II avaa säätyvaltiopäivät. 1860-luvun aloitusaukeama kirjasta 1917 – Suomen synty. R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1863. 

Suomen brändäämisessä oli 1840-luvulle tultaessa otettu jo muutama askel. Lähinnä ruotsinkielisen sivistyneistön piirissä oli tiedostettu, että suomea puhuville pitäisi rakentaa jonkinlainen kansallinen identiteetti, jotta Venäjän Ruotsista irrottamat maakunnat muodostaisivat aidon kokonaisuuden ja olisivat kyllin vahvoja säilyttämään autonomisen asemansa suuren imperiumin osana.

Ruotsinkielisten ylioppilaiden kansallistunne tiivistyi jollain tavalla vuonna 1848 Helsingissä Kumtähden kentällä vietetyssä Floran päivän juhlassa, jossa muun muassa laulettiin ensi kertaa Maamme-laulu.

Laajemmin Suomen sivistyneistön kansallistunne tuli näkösälle 1860-luvun alkuvuosina, jolloin eräs kadettikoulun oppikirja käynnisti suuren polemiikin.

Lainaus kirjasta 1917 – Suomen synty:

Suomesta tuli valtio

Vuonna 1859 ilmestyi Johan Palménin kirjanen Lain-opillinen käsikirja yhteiseksi sivistykseksi. Haminan kadettikoulun oppikirjaksi suunniteltu opus rahoitettiin keisarin kirstusta, ja sen tarkoituksena oli kasvattaa kadetteja uskollisiksi keisarin palvelijoiksi. Käsitellessään vuotta 1809 Palmén ei tullut maininneeksi, että siirtyessään Ruotsilta Venäjälle Suomi oli muuttunut provinssista valtioksi.

Snellman kirjoitti Palménin kirjasesta arvostelun. Kyseessä ei ollut niinkään kirjallisuusarvostelu, vaan Snellmanin arvostelun kärkenä oli nimenomaan se, miten Palmén Suomen aseman esitti. Arvostelua kirjoittaessaan Snellman perehtyi vuosien 1809–1816 asetuskokoelmaan, jossa keisari käytti Suomesta puhuessaan termiä valtio. Lisäksi hän havaitsi keisarin vuonna 1810 puhuneen “Suomen valtiollisesta olemassaolosta”.

Snellman odotti kovasti Palménin vastausta kritiikkiinsä ja pyysi tätä myös kirjeitse vastaamaan siihen. Snellmanin tavoitteena oli johdonmukaisesti vahvistaa yleistä käsitystä Suomesta omana kokonaisuutenaan, Venäjään liittosuhteella liitettynä valtiona. Eräässä Palménille lähettämässään kirjeessä Snellman vakuutti, ettei hänellä ollut tarvetta olla oikeassa, vaan että hän oli tehnyt huomautuksena yleisen mielipiteen takia.
Palmén vastasi Snellmanin kritiikkiin lopulta vuonna 1861, minkä jälkeen lehdistössä syntyi vilkas keskustelu siitä, oliko Suomi valtio vai ei ja milloin Suomesta mahdollisesti oli tullut valtio. Väittelyn lopputuloksena oli suomalaisten sivistyneistön yksimielisyys siitä, että Suomesta oli tullut valtio Porvoon maapäivillä vuonna 1809.

Viinan kotipoltosta alkanut keskustelu johti toiseen polemiikkiin, minkä jälkeen viimeistään oli selvää, että Suomen yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisissa piireissä Suomea pidettiin Venäjästä erillisenä valtiona.

Huoli perustuslaista

Saako viinaa polttaa kotona omiin tarpeisiin? Kolmetoista suomalaista senaattoria oli vuonna 1856 sitä mieltä, että kotipoltto-oikeus oli kirjattu Suomen perustuslakiin, koska siitä oli annettu sitova asetus vuonna 1800. Asia oli arkaluontoinen, koska kyseisen asetuksen muuttamiseksi olisi kutsuttava koolle valtiopäivät. Venäjän imperiumin keisari Aleksanteri II ei ollut lainkaan innostunut sitä tekemään. Viinan valmistuksen kielto toisi kuitenkin rahaa valtion kirstuun, mikä oli senaattoreiden mielestä olennaista. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1859, jolloin sitä pohtinut ryhmä tuli kenraalikuvernööri Bergin ja ministerivaltiosihteeri Armfeltin johdolla siihen tulokseen, että ainoa tapa saada viina verolle oli kutsua säätyvaltiopäivät koolle.

Keisarille kirjoitettiin kirje, jossa valiteltiin sitä, ettei viinapolttoasetusta voitu muuttaa ilman valtiopäivien koollekutsumista. Sen jälkeen siinä pyydettiin lupaa laatia lista valtiopäivillä käsiteltävistä asioista. Keisarin ja Suomen suuriruhtinaan vaihduttua vuonna 1855 ja esiteltyä uudistusohjelmansa senaatille Suomessa oli virinnyt toivo valtiopäivien järjestämisestä. Edellisistä oli kulunut tuolloin jo lähes 50 vuotta.

Vuonna 1859 keisari oli pyytänyt suomalaisia toimittamaan listan asioista, joiden ratkaiseminen vaatisi valtiopäivien koollekutsumista. Senaatin laatima luettelo toimitettiin suuriruhtinaalle alkuvuodesta 1861, mutta Aleksanteri ei ollut halukas kutsumaan valtiopäiviä koolle. Sen puoleen virkamiehet kuin keisarikaan ei halunnut antaa säädyille poliittista roolia tai mahdollisuutta esittää kritiikkiä omia toimiaan kohtaan. Tämän vuoksi nousi esiin ajatus kutsua koolle erityinen säätyvaliokunta, johon kuuluisi yhtä monta edustajaa kustakin neljästä säädystä, jotka olivat talonpojat, porvarit, papisto ja aateli. Valiokunnan tehtävänä olisi selvittää olennaisimmat asiat, joita ei voitaisi ratkaista ilman säätyvaltiopäivien koollekutsumista. Näistä asioista valiokunta antaisi lausunnon, jonka perusteella hallitsija voisi ratkaista asiat, kunnes säädyt kutsuttaisiin koolle. Aleksanteri II:n antama julistus säätyjen koollekutsumisesta annettiin senaatin yleisistunnossa huhtikuussa 1861. Julistuksen mukaan Suomessa tuli järjestää vaali 48-jäsenisen valiokunnan valitsemiseksi. Yllätyksenä tullut julistus herätti vastalauseiden aallon. Oliko kyse vallankaappauksesta?

Valiokuntaesityksen jälkeen Suomessa levisi pelko, että niin kutsutulla tammikuun valiokunnalla pyrittäisiin korvaamaan varsinaisten säätyvaltiopäivien eli maapäivien koollekutsuminen, mitä pidettiin perustuslain vastaisena. Ylioppilaat järjestivät huhtikuussa 1861 jopa valiokuntaa vastustaneen mielenosoituksen. Aiempien tapausten vuoksi Suomessa pelättiin, että mielenosoitus saattaisi johtaa rangaistuksiin, jotka haittaisivat koko yliopiston toimintaa. Siksi jotkut myöhempien vuosikurssien opiskelijat yrittivät vielä viime hetkellä saada mielenosoitusta varten kokoontuneet opiskelijat hajaantumaan. Joukosta kuitenkin vastattiin hajaantumispyyntöihin huutamalla ”Haista paska!”, ja kulkue lähti liikkeelle. Mielenosoittajat kiersivät osoittamassa tukensa valiokunta-ajatusta vastustaneiden senaattoreiden kotitalojen edessä Helsingissä. Mielenosoituksessa otettiin voimakkaasti kantaa Suomen perustuslain puolesta, vaikka hyvin harvat edes tunsivat kyseisen lain sisältöä.

Kiihkeä keskustelu asian ympärillä ehti jatkua kahden viikon ajan. Ainakin osittain mielenosoituksen ansiosta keisari Aleksanteri II ilmoitti 24. huhtikuuta 1861, kaksi päivää mielenosoituksen jälkeen, että tammikuun valiokunta tulisi olemaan vain varsinaisia valtiopäiviä valmisteleva.

1860-luvun alussa oli siten selvää, että Suomella oli kansallisidentiteetti, joka ainakin yhteiskunnan koulutetun osan keskuudessa oli vahva. Vuoden 1863 säätyvaltiopäiviä edeltäneet tapahtumat pohjustivat kansallistunnetta, joka valtiopäivillä näkyi esimerkiksi siinä, että Suomeen viitattiin valtiona.

Samoihin aikoihin Venäjän imperiumin toinen autonominen osa, Puola, nousi kapinaan, joka kukistettiin ankarin ottein. Venäjällä alkoi kuulua ääniä, joiden mukaan reuna-alueiden autonomia tulisi lakkauttaa. Tämä kehitys tuli myöhemmin näyttelemään merkittävää roolia suomalaisuuden ja Suomen muodostumisessa.

1860-luvulla Suomessa tapahtui vielä eräs käänne, jolla oli suuri vaikutus tavallisten talonpoikien kansallistunteen syntyyn. Siitä kirjoitan seuraavassa postauksessa, joka ilmestyy jo huomenna.