Kirjan synty: Suomen historia – visuaalinen aikamatka

Kun kirja saapuu painosta, minulla on tapana avata tekijänkappale ja vetää keuhkot täyteen sakeaa painomusteen tuoksua. Tällä kertaa paksu tuoksu kutitti nenää tavallista intensiivisemmin, sillä käsillä olevan opuksen kuviin tuota eliksiiriä on lotrattu litratolkulla.

Sain ajatuksen Suomen koko asutushistorian kertomisesta kuvien kautta muutama vuosi sitten etsiessäni kuvia 1917 Suomen synty -teokseen.

Vaikka olin innoissani ja nautin siitä, että pääsisin käyttämään kuvia koko aukeaman kokoisena, asetin samalla itselleni myös haasteita.

Mistä kuvat muinaishistoriaan?

Miten kertoa 10 000 vuoden takaisesta ajasta kuvien avulla mielenkiintoisesti? Jos ensimmäisillä aukeamilla olisi pelkästään kuvia saviruukuista, kivitaltoista, ruosteisista raudankappaleista ja mustavalkokuva Antrean verkosta, kirja saattaisi olla unohdukseen tuomittu.

Ensimmäinen ajatukseni ongelman ratkaisemiseksi oli etsiä kuvia historian elävöittämisestä. Halusin, että kuva kertoo jotain olennaista aikakaudesta ja että siinä ei näy sellaisia esineitä, joita kyseisellä aikakaudella ei käytetty. Lisäksi kuvan piti olla visuaalisesti toimiva eli suomeksi sanottuna näyttää hyvältä. Lopulta yhdelle kirjan kivikaudesta kertovalle aukeamalle tiensä löysi Kierikkikeskuksen kuva, jossa kolme kivikauden metsästäjää on matkalla kenties hyljejahtiin. Samalle aukeamalle mahtui myös ruukku, jollaiseen hylkeenlihaa säilöttiin.

Kierikkikeskuksesta peräisin oleva kuva, jossa metsästäjät lähdössä jahtiin. Keskus on Oulussa sijaitseva arkeologisen matkailun keskus ja perustettu suuren kivikautisen asuinpaikan lähistölle.

Melko pian tajusin tarvitsevani kirjaan kuvituskuvia, sillä ne antaisivat mahdollisuuden itse päättää esimerkiksi siitä, millaisia esineitä kuvassa näkyy ja millainen tunnelma siinä on.

Muistin, että aikanaan samaan aikaan kanssani mainostoimistossa työskennellyt Nunnu Halmetoja on tehnyt kuvituksia, ja vieläpä hyviä sellaisia. Päätin soittaa hänelle. Nunnu ei lähtenyt hankkeeseen mukaan mutta suositteli tuntemaansa Anne Kimiläistä, joka oli ennenkin kuvittanut varhaishistoriaa.

Anne olikin verraton löytö, ja yhteistyö sujui hyvin: minä kerroin, mitä halusin kuviin ja hän ystävällisesti toteutti visioni.

Rautakauden aukeama, jossa joukko ihmisiä siirtyy linnavuoren turviin. Anne Kimiläisen kuvitusta kirjaan.

Kalifin rahakirstu

Toinen haaste oli resurssien rajallisuus. Kirjassa on 240 kuvaa. Jos jokainen niistä maksaisi vaikka 50 euroa, pelkkiin kuviin menisi 12 000 euroa. Kustantajan rahakirstua varjeleva suurvisiiri saisi todennäköisesti jonkinasteisen kohtauksen, jos ehdottaisin hänelle kyseisenlaista kuvabudjettia. Niinpä työnäni oli etsiä myös paljon ilmaisia tai lähes ilmaisia kuvia.

Onneksi niitä löytyy, kun jaksaa etsiä.

Olaus Magnuksen Carta Marina vuodelta 1539.

Esimerkiksi Olaus Magnuksen vuonna 1539 julkaistu Carta Marina on tekijänoikeuden ulkopuolella, sillä tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta. Se on myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä se kertoo, millaisia uskomuksia Pohjolaan on sen tekemisen aikaan liitetty. Lisäksi se on lukuisine yksityiskohtineen visuaalisesti näyttävä.

Itse kuvattu P. Henrikin sarkofagi.

En tiedä, voiko itse Nousiaisissa kuvattua Pyhän Henrikin sarkofagia laskea ilmaiskuvaksi, vaikka se kustantajan näkökulmasta sellainen onkin. Kuparilaatoilla päälystetty arkku hämärässä kirkossa oli vaikea kuvattava. Pehmeä metalli tuntui imevän valon sisäänsä. Mukana olleet kuvausvalot polttivät lähes väkisin jonkin kohdan kuvassa puhki, vaikka valoja varjostettiin sateenvarjolla. Samaan aikaan joku toinen kulma jäi pimeäksi.

Yhdistin sarkofagin kuvauksen pieneen kesälomareissuun. Kävimme Naantalissa kirkkokonsertissa ja uimassa. Satuimme olemaan liikkeellä juuri Turun Down by the laituri -festivaalin aikaan, joten alueen majoituspalvelut olivat suunnilleen täynnä. Meidän viisihenkinen perheemme yöpyi siten Raision keskustassa sijaitsevassa hotellissa, joka vaikutti olevan Baltiasta saapuvien rakennusmiesten kantapaikka. Kaikki ei ollut ihan viimeisen päälle, esimerkiksi sviittimme jääkaapista löytyi edellisen asukkaan puoliksi syödyt eväät. Lapset olivat kuitenkin innoissaan, kun viiden hengen tupa käsitti oleskeluaulan ja kaksi erillistä makuuhuonetta. He saivat siten oman huoneen, ja se oli paras hotelli ikinä! Eri ikäisenä sitä arvostaa vähän eri asioita.

Tiukka paikka 1990-luvulla

Vaikka varhaishistoria asetti omat haasteensa, kaikkein vaikeinta on löytää hyviä ja edullisia kuvia lähihistorian ilmiöistä ja tapahtumista. 1900-luvun alkupuoliskolta löytyi vielä hyvin kuvia esimerkiksi museoviraston kokoelmista, mutta vuosisadan loppua kohti tultaessa kuvien etsiminen nosti yhä suurempia hikikarpaloita otsalle.

Mistä kuvat esimerkiksi 90-luvun laman leipäjonoista, jääkiekon ensimmäisestä maailmanmestaruudesta, Nokiasta ja siitä, kun kaupoissa alettiin maksaa euroilla?

Kuvapankista, mikä tällaisissa uutiskuvien tapauksessa tarkoittaa yleensä Lehtikuvaa, ostettuna tällaisia kuvia minulla oli vara ottaa vain muutama. Nokian mainoksen sain pyytämällä itse firmasta, ja muutkin kuvat löytyivät aina jostain, mutta niiden etsimiseen meni huomattavasti enemmän aikaa kuin vaikkapa keskiajan kuvien etsimiseen.

Yksi pelastajani oli Helsinkikuvia.fi. Se on Helsingin kaupunginmuseon kuvapalvelu, jonka otokset ovat käytettävissä CC-lisenssillä.

Tiukkailmeiset poliisit vartioivat vieraiden turvallisuutta ETYKissä vuonna 1975. Kirjan kuvitusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Haasteista huolimatta ja kenties osittain myös niiden vuoksi kirjan tekeminen oli hauskaa. Pyrin kuvia etsiessäni siihen, että niitä voisi käyttää sivuilla mahdollisimman suurina, jopa aukeaman kokoisina. Pääosin tämä myös toteutui.

Rakkaani, 1800-luku

1800-luvussa on minulle jotain erityistä. Oikeastaan paneuduin siihen ensimmäistä kertaa kunnolla kirjoittaessani Suomen synnystä, ja saman tien se vei sydämeni mukanaan. Vuosisata on äärimmäisen kiehtova, koska sen kuluessa maailmasta tuli sellainen kuin me sen tunnemme. Koneet alkoivat valmistaa tavaroita, erilaiset aatteet levisivät, suurin osa kansasta oppi lukemaan, ja suomalaiset tajusivat olevansa suomalaisia.

Lisäksi 1800-luku on pullollaan hienoja kuvia, joiden avulla lukijalle voi kertoa jotain olennaista. Sellainen on vaikkapa C. L. Engelin vuonna 1816 maalaama näkymä Helsingin Senaatintorille.

C. L. Engelin maalaus vuodelta 1816 esittää Senaatintoria. Museovirasto.

Helsingistä oli tullut Suomen pääkaupunki vuonna 1812 ja Engelistä Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti vuonna 1816. Kuvassa näkyy ihmisiä eri yhteiskuntaluokista ja esimerkiksi Ulrika Eleonooran kirkon torni. Kirkko purettiin uuden ja komeamman keskustan tieltä. Sen lattian ääriviivat voi yhä löytää Senaatintorin kiveyksestä, johon ne aikanaan merkittiin.

Eikä tietenkään 1800-lukua ilman viiksekästä imperaattoria.

Keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna Saimaan kanavalla Lappeenrannassa elokuussa 1885. Kirjan kuvitusta. Museovirasto.

Minä aina intoilen ylläolevan kaltaisista kuvista, jotka on otettu ohimenevässä tilanteessa. Venäjän keisari eli Suomen suuriruhtinas erottuu kuvan keskellä verrattain selvästi, mutta kuvaaja on ehkä ollut ahtaassa veneessä ja taltioinut otokseensa myös merimiespuvussa olevan henkilön selän. Lisäksi keisarinna näyttää olevan vähän liikkeessä, eivätkä kaikki katso kameraan.

Selasin kirjaprojektin aikana läpi tuhansittain kuvia, mikä oli mielenkiintoinen ja mieluisa urakka. Seuraavan historiallisen kirjan aihe on vielä auki, mutta toivon, että pääsen siinäkin käyttämään runsaasti kuvia.

Miten Suomi brändättiin 9: itsenäisyys

 

1917

Akseli Gallen-Kallela: Rakennus, 1903. Kirjasta 1917 – Suomen synty

6.12.1917

1900-luvun alussa aika itsenäisyydelle oli kypsä. Venäläistämiskaudet olivat tehneet tehtävänsä, ja varsinkin ylioppilaiden into irrottaa Suomi Venäjästä vaikka väkisin oli huipussaan. Ennen kuin jääkärit ehtivät toteuttamaan suunnitelmaansa, keisarivalta Venäjällä romahti.

Tilaisuus oli koittanut!

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Senaatti muokkasi itsenäisyysjulistusta yöistunnossa 29. marraskuuta ja vielä seuraavan päivän puolella niin, että se ei ehtinyt ajoissa eduskunnan istuntoon. Puhemies Lundsonia pyydettiin viivyttämään eduskunnan perjantain istuntoa puolella tunnilla, mitä ei tapahtunut. Kansanedustajat ehtivät lähteä viikonlopun viettoon, eikä Suomea siten voitu julistaa itsenäiseksi.

Seuraava yritys oli tiistaina 4. joulukuuta. Silloin Svinhufvud piti eduskunnalle puheen, jossa totesi muun muassa, että “Suomen eduskunta on 15. päivänä marraskuuta […] julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen.” Lisäksi hän totesi, että uuden tasavaltaisen hallitusmuodon pääperusteet on saatava voimaan viipymättä. Eduskunnan puhemies kiitti ja lupasi esittää asian eduskunnalle.

Vastaanotto oli yllättävän nuiva, olihan kyse suuresta ja tärkeästä asiasta. Sosialidemokraatit esittivät Svinhufvudin puheen jälkeen vastalauseen, sillä heidän mielestään senaatti oli käyttänyt valtaa, jonka piti kuulua eduskunnalle. Suomessa olleet ulkomaiset konsulit olivat samaa mieltä, ja niin eduskunnan käsiteltäväksi tuotiin kaksi päivää myöhemmin julistuksen hyväksymistä kannattanut aloite. Eduskunta hyväksyi 6.12.1917 äänin 100–88 P. E. Svinhufvudin johtaman senaatin perustuslakiehdotuksen. Sen mukaan Suomi oli riippumaton tasavalta.

Itsenäisyys – vihdoin!

Ennen kuin itsenäisyys oli todella saavutettu, sille piti saada muiden maiden hyväksyntä. Kukaan ei suostunut kuitenkaan tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä olisi sen tehnyt.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

Svinhufvud ei olisi halunnut kääntyä Neuvosto-Venäjällä valtaa pitäneen ja Vladimir Leninin johtaman bolshevistisen kansankomissaarien neuvoston puoleen. Sen sijaan hän halusi tunnustuksen Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, joka oli maltillisempien sosialistien hallussa. Kääntymällä Leninin puoleen Svinhufvud olisi samalla tullut tunnustaneeksi bolshevikit vallanpitäjiksi Venäjällä. Saksa kuitenkin kehotti Suomea kääntymään kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, sillä tunnustus itsenäisyydelle haluttiin mahdollisimman nopeasti, ja Neuvosto-Venäjältä saadun tunnustuksen jälkeen oli odotettavissa myös Saksan tunnustus.

Svinhufvudin johtama Suomen senaatin kolmen hengen valtuuskunta saapui Pietariin 29. joulukuuta 1917. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat samana vuonna ministerivaltiosihteeriksi nimitetty Carl Enckell ja kansainvälisen oikeuden professori Gustaf Idmann. Seuraavana päivänä, 30. joulukuuta valtuuskunta odotti kylmässä Pietarin Smolnassa hermostuneina Leninin vastausta. Pietarissa oli pulaa lähes kaikesta, myös polttoaineesta ja puusta, ja niiden myötä lämmöstä. Tuntien odotus päättyi pettymykseen: Lenin kieltäytyi tunnustamasta Suomen itsenäisyyttä. Syynä oli se, että tunnustusasiakirja oli osoitettu Venäjän hallitukselle, kun sen olisi pitänyt olla osoitettu kansankomissaarien neuvostolle.

Svinhufvud neuvostoineen palasi Smolnaan seuraavana päivänä korjatun asiakirjan kanssa. Seurasi jälleen pitkä odottelu tupakansavun täyttämässä rakennuksessa. Lopulta kansankomissaarien neuvoston sihteeri tuli ja ojensi suomalaisille vaatimattoman oloisen paperin, jossa oli vähän mutta tärkeää tekstiä: Venäjän tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Sihteeri tarjosi jo kättään hyvästelläkseen suomalaiset, kun Enckell pyysi, että he pääsisivät tapaamaan Leniniä, joka hetken kuluttua saapuikin istuntosalista. Hän kysyi Svinhufvudilta: “Oletteko nyt tyytyväisiä?”. Svinhufvud vastasi: “Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Tapaamisen jälkeen Leniniä nauratti. Hän oli puhutellut Svinhufvudia toveriksi.

Lenin tunnusti Suomen oletettavasti siksi, että uumoili saavansa siitä imagohyötyä ulkomaailman silmissä. Lisäksi hän varmaankin ajatteli, että pian Suomessakin tapahtuisi vallankumous. Ulkoisen ja suomalaisia yhdistäneen uhan poistuttua katseet kääntyivät kotimaisiin epäkohtiin, ja pian kääntyivät myös suomalaisten aseet toisiaan vastaan.

Vuonna 1809 käynnistynyt ja loppua kohti kiihtynyt muutos saavutti kulminaatiopisteensä 1917. Suomalaisista oli tullut suomalaisia, ja Suomesta oli tullut itsenäinen Suomi.