Miten Suomi brändättiin 5: sankarit muinaisuudesta

kalevala

1830-luvun aloitusaukeama 1917 – Suomen synty -kirjasta. Taustalla A. Gallen-Kallela: Sammon puolustus vuodelta 1896.

Suomen identiteettiä alettiin toden teolla rakentaa 1800-luvun alkupuoliskolla. Hankkeen takana olivat ruotsinkieliset ylioppilaat, joista monien nimet ovat jääneet historiaan. Erityisesti vuonna 1822 vain muutaman päivän välein yliopistoon kirjautuneet J. V. Snellman, Elias Lönnrot ja J. L. Runeberg kantoivat painavat kortensa kekoon. He alkoivat luoda kansallemme identiteettiä esimerkiksi keräämällä muinaisperinnettä ja edistämällä suomen kielen asemaa.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

“Kieli on kansallisuuden perustus”

Huoneen sakeaa ilmaa olisi voinut leikata veitsellä, ja kovaääninen keskustelu kuului varmasti kadulle saakka. Mahtoiko korkeimmalla kuulua nuoren Snellmanin ääni? Ehkäpä puheensorinasta saa paremmin selvää, jos astumme sisään. Joku aivan selvästi pilkkaa yliopistoa! Jotain professoria ainakin. Osansa saavat kirjallisuus, politiikka, talous ja kasvatus. Kaikessa on jotain parannettavaa.

Siellä lausuttiin mitä syvimpiä totuuksia ja tehtiin mitä keveintä pilaa, innosta palaen kukin puolusti väitettään, kaikki oli tulta ja hehkua, ja vieraat henkilöt, jotka sattuivat olemaan paikalla, luulivat joskus, että herrat olivat valmiit käsikähmään, mutta saivatkin hämmästyksekseen nähdä, kuinka taistelevat sen sijaan purskahtivat vilkkaaseen ja iloiseen nauruun jonkin väittelyyn heitetyn pilan tai sukkeluuden johdosta.

Näin kuvasi Lauantaiseuran kokoontumisia Fredrika Runeberg, runoilijan puoliso.

Lauantaiseuran illanistujaiset olivat nuoren sivistyneistön vapaamuotoisia kokoontumisia, joissa Snellmanin ja Runebergin lisäksi viihtyi muun muassa Zacharias Topelius. Kokouksissa saivat kuulla kunniansa kaikki jämähtäneet yliopistomiehet ja vanhentuneet käsitykset.

 

1820-luvun Euroopassa oli muodikasta kerätä kansankulttuuria, ja aihetta pohdittiin kovasti myös Lauantaiseuran kokoontumisissa. Nuorista miehistä on täytynyt tuntua, että he ovat jonkin todella suuren äärellä, sillä maa oli täynnä kansaa, joka nuorten idealistien silmissä vain odotti kansallista herätystä. Sitä, että heistä muovataan kansakunta.

Lauantaiseuran jäseniä oli vuonna 1831 perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden Seuraa. Sen keskeinen tavoite oli kansallishengen kasvattaminen, johon keinona käytettiin muun muassa kansanrunouden keräämistä. Seura julkaisi muun muassa Kalevalan vuonna 1835. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säännöissä sanotaan, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Tämä kuvaa hyvin sitä tietoista suomalaisuuden rakentamista, joka valtasi mieliä yliopistonuorison parissa.

Pohjan Suomen kirjoitetulle kielelle oli luonut Mikael Agricola, joka 1500-luvulla painatti ensimmäiset suomenkieliset opukset ja teki suuren työn kääntämällä kirjallisuutta suomeksi. Agricola loi kirjasuomen ennakkoluulottomasti käytännössä alusta asti itse ja epäilijöistä huolimatta. Hänen tavoitteenaan oli uskonpuhdistuksen hengessä tuoda kristinuskon ydinsanoma jokaisen itse tutkittavaksi.

Nikolai I vieraili Suomessa vuonna 1833. Vierailunsa aikana hänelle osoitettiin opiskelijoiden laatima adressi, jonka Snellmanin kirjoittamien korulauseiden joukosta voi erottaa kohdan, jos “uskalletaan soperrellen lausua” toivo siitä, että suomen kielestä tehtäisiin opetuksen ja lainsäädännön kieli Suomessa.

Saman vuoden aikana Snellman myös osakuntansa vuosijuhlassa totesi, että “olojen nopea muuttaminen epäonnistui Ranskan vallankumouksessa juuri siksi, että historian, moraalin ja uskonnon merkitystä ei otettu huomioon vaan toimittiin itsekkyyden johtamina”. Näissä sanoissa piili viisaus, jonka mukaan pelkkä pyrkimys kohti vapautta johtaa vain kaaokseen, tarvitaan myös vastuuta. Tässä voidaan nähdä Snellmanin ohjelmajulistuksen ja samalla osittain myös suomalaisuuden rakennusprojektin siemen, sillä juuri kansan sivistäminen, sen opettaminen kirjoittamaan ja lukemaan, ja tämän ulottaminen koko kansaan, tuli olemaan suomalaisen identiteetin rakentamisen avain.

 

Sankarit muinaisuudesta

Jokainen kansakunta tarvitsee sankarin. Se tarvitsee myyttisen menneisyyden, jossa sankari tai sankarit seikkailevat. 1820-luvulla Arwidssonin ja muiden huutoihin suomalaisten myyttien ja kansanrunouden keräämisestä vastasi muiden muassa Elias Lönnrot, joka oli kirjoittautunut yliopistoon vuonna 1822. Odottaessaan yliopiston aukeamista palon jälkeen syksyllä 1828 Helsingissä Lönnrot päätti lähteä runonkeruumatkalle Hämeen ja Savon seuduille mutta ulotti matkansa Karjalaan ja aina Valamoon asti.

Lääkäriksi vuonna 1830 valmistunut Lönnrot lähti toiselle runonkeruumatkalle vuonna 1831, mutta Helsingissä puhkesi koleraepidemia, minkä vuoksi hänet kutsuttiin töihin potilaita hoitamaan kesken matkan. Lönnrotin seuraava etappi oli Kajaani, josta hänelle osoitettiin lääkärin paikka.

Eräälle ystävälleen lähettämässään kirjeessä Lönnrot kuvaili Kajaania seuraavasti: “Se on kaupungin ja kylän sekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja lurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita”. Kajaanissa runonkerääjä sairasti lavantaudin, ja hänen luultiin jo kuolleen. Myöhemmin Lönnrot naureskeli hänen muistolleen laadituille runoille. Tartuntataudit verottivat Lönnrotin laajan toimialueen väestöä peräti neljänneksellä, minkä jälkeen hän saattoi kutsua itseään maan joutilaimmaksi lääkäriksi. Syksyllä 1833 hänen oli mahdollista lähteä jälleen perinteen keruuseen, ja Karjalaan suuntautuneilla matkoilla tärkeimmäksi runopitäjäksi paljastui Vuonninen.

Kokoamansa kansanrunouden Lönnrot julkaisi Kalevala-nimisenä eepoksena, jonka ensimmäinen, suppea versio ilmestyi vuonna 1833. Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin Kalevala taikka Wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinoisista ajoista. J. L. Runeberg kirjoitti siitä Helsingfors Morgonbladissa: “suomalainen kirjallisuus on tässä runoelmassa saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja arvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin mitä ihanimpiin eeppisiin mestariteoksiin”.

Kalevala herätti huomiota pian ilmestymisensä jälkeen, ja sen merkitys niin Suomen kulttuurille kuin kielellekin oli selvä ainakin suppealle kulttuuripiirille, jonka ytimen Lauantaiseura muodosti. Kalevala huomattiin myös ulkomailla, ja sitä voinee pitää merkkinä suomen noususta kulttuurikieleksi, vaikka muu suomenkielinen kirjallisuus vielä vähissä olikin.

Vuonna 1835 Lönnrot perusti ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden, jonka nimi oli Mehiläinen. Se sisälsi muun muassa paikallishistoriaa, pitäjäesittelyjä ja terveydenhoidollisia neuvoja. Mehiläistä tilasi parhaillaankin muutama sata ihmistä, ja se jäi verrattain lyhytikäiseksi. Snellman ei lannistunut vaan perusti viisi vuotta myöhemmin uuden tieteellisiä ja isänmaallisia aiheita käsittelevän lehden. Sen nimeksi tuli yksinkertaisesti Suomi. Snellman kuvaili lehden perustamista: “Tämä aikakauskirja kastettiin sitten seuraavana päivänä samppanjalla Vornan sillan alla Pulkkilan kappelissa 60 virstan päässä Nissilästä. Meillä on tapana hyvin varhain kastaa lapsia, joiden eloonjäämistä epäillään, ja katolilaiset kuuluvat muinaisina aikoina jo ennen syntymistä joskus kastaneen sikiön. Tämä tapa olkoon meidänkin puolustuksemme”. Epäilyistä huolimatta lehdestä tuli pitkäikäinen.

Vaikka Kalevala oli merkityksellinen teos, suomalaisuuden kovinta ydintä edustaa Runebergin kirjoittama Vänrikki Stålin tarinat, joka ilmestyi kahdessa osassa 1840- ja 1860-luvulla. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s