Talvisota: helmikuu 1940

Konekivääripesäke Lemetin motin laidalla, noin 100 vastustajasta. SA-Kuva.

Konekivääripesäke Lemetin motin laidalla, noin 100 metriä vastustajasta. SA-Kuva.

Helmikuu 1940 oli talvisodan kulminaatiopiste. Neuvostoliitto sai Kannaksen massiiviset joukkojenkeskitykset tehtyä. Puna-armeija kävi hyökkäykseen. Samaan aikaan kulisseissa käytiin rauhanneuvotteluja. Laatokan Karjalassa ja Kuhmossa taisteltiin motitettuja venäläisiä vastaan.

Lainaan tähän Talvisota päivä päivältä -kirjastani helmikuun yleiskatsauksen.

— Lainaus alkaa —

Helmikuu 1940

Neuvostoliitto oli keskittänyt tammikuun aikana lisäjoukkoja Kannakselle. Helmikuussa se aloitti jättimäisen hyökkäyksen Mannerheim-linjaa vastaan. Suomen pääpuolustuslinja murtui Lähteen lohkolla, ja suomalaiset vetäytyivät Länsi-Kannaksella väliasemaan. Punapanssareiden paineessa vetäytyminen väliasemasta taka-asemaan aloitettiin kuun lopulla. Kulisseissa käytiin kiihkeitä rauhanneuvotteluja.

Läpimurto Lähteellä

Puna-armijen tykistö oli kuluttanut suomalaisasemia ja joukkoja tammikuussa tykkitulella. Suurhyökkäystä edelsivät aamuisin ammutut tuntikausien tulivalmistelut, joita seurasivat panssareiden ja jalkaväen hyökkäykset. Myös ilmavoimat olivat hyökkäysjoukkojen tukena.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan Kannaksella mursi Suomen puolustuksen Mannerheim-linjalla. Noin 60 % neuvostojoukoista, eli yli 300000 miestä, oli keskitetty Muolaanjärven ja Karhulan välille. Hyökkäyksen painopiste oli Summan suunnalla. Puna-armeijan aalto kävi päin suomalaisasemia koko Kannaksen leveydeltä, ja se torjuttiin muualla paitsi Lähteen lohkolla, jossa vihollinen onnistui puhkaisemaan puolustuksen.

Murtuman vuoksi oli vaarana, että venäläiset pääsisivät suomalaisten selustaan, ja niin joukkojen oli vetäydyttävä pääpuolustuslinjalta väliasemaan, joka oli huonosti varustettu. Väliasema pidettiin 12 päivää.

Venäläiset saivat varsinkin Näykkijärvellä horjutettua Suomen puolustusta niin, että kuun lopulla alkoi vetäytyminen taka-asemaan. Lisäksi neuvostojoukot etenivät huolestuttavasti Viipurinlahdella, jonka jää kantoi panssarivaunut. Puolustusta suunniteltaessa tätä ei ollut Suomen sodanjohdossa osattu ottaa huomioon, ja alueen joukot oli mitoitettu alakanttiin.

Eräs olennaisimpia tekijöitä Suomen puolustuksen murtumisessa oli panssarintorjunta-aseistuksen ja tykistön ammusten puute. Siellä, missä hyökkäykseen valmistautuvia neuvostojoukkoja vastaan pystyttiin suuntamaan tykistökeskityksiä, ne onnistuttiin yleensä lyömään hajalle.

Taipale kesti

Taipaleessa käytiin kiivaita taisteluita, mutta rintama kesti. Avainasemassa olivat nopeasti liikuteltavat reservit sekä 7. D:n taistelukokemus. Miehistöä etulinjassa vaihdettiin taajaan. Vaikka edessä oli välillä kovin kokemattomia joukkoja, kokeneiden Taipaleen taistelijoiden reservistä tekemät vastaiskut karkottivat sisäänmurtautuneet viholliset kerta toisensa jälkeen.

Mottitaistelut

Laatokan Karjalassa Neuvostoliiton hyökkäys oli pysäytetty ja sen joukot saarrettu lukuisiin motteihin, joita venäläiset huolsivat ilma- ja jääteitse. Motteja pyrittiin helmikuun aikana laukaisemaan ja niiden huoltoa vaikeuttamaan. Osa niistä saatiin vallattua, mistä tuloksena oli runsas sotasaalis. Esimerkiksi itäisen Lemetin ”kenraalimotista” haltuun jäi kymmeniä toimivia panssarivaunuja.

Mottien huoltoteistä käytiin kiivaita taisteluita. Laatokan saaria hallitsemalla pyrittiin vaikeuttamaan Kitilän suurmotin huoltoa ja sulkemaan tie sinne. Verisissä yhteenotoissa saaret vaihtoivat omistajaa, mutta koko ajan Kitilää pystyttiin huoltamaan vähintään ilmasta.

Myös Kuhmossa vihollinen oli motitettu tulotiensä varteen hieman samoin kuin Raatteen tiellä kuukautta aiemmin. Sinne oli myös siirretty Raatteessa kunnostautunut 9. D. Kuhmon motti kuitenkin puolustautui hanakasti ja sai myös avukseen joukkoja, jotka tosin tuhottiin. Suomalaisjoukot saivat laukaistua helmikuun aikana osan Kuhmon moteista, mutta syvälle kaivautunut vihollinen oli pääosin paikallaan helmikuun lopussa.

Rauhanneuvottelut

Suomi tunnusteli rauhanmahdollisuuksia kahta reittiä: Kollontain kautta ja Ruotsin hallituksen välityksellä. Rintamatilanteen huononnuttua Suomen kannalta merkittävästi helmikuussa neuvottelut kävivät vilkkaina. Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Ne olisivat edellyttäneet rajojen siirtämistä Karjalassa ja tukikohdan luovuttamista Suomenlahdelta.

Neuvotteluiden pääarkkitehdit pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja salkuttomana ministerinä hallituksessa ollut Paasikivi olivat ehtoihin suostumisen kannalla. Ratkaisua kuitenkin emmittiin, ja varsinkin presidentti Kallio halusi selvittää kaikki mahdollisuudet toisenlaisiin ratkaisuihin. Mannerheim epäili rintaman kestävyyttä.

Neuvostoliiton ehtoihin suostumisen vaihtoehtoina olivat Ruotsin tai länsiliittoutuneiden apu. Ruotsi kuitenkin epäsi sotilasavun päättäväisesti. Se halusi pysyä ulkona sodasta ja turvata tuottoisan malmikaupan Saksan kanssa. Länsiliittoutuneiden intresseissä oli juuri Ruotsin malmi, eivätkä luvatut joukot olisi välttämättä olleet riittävät tai ehtineet ajoissa Suomen avuksi. Neuvostoliiton Suomelle antama vastausaika oli menossa umpeen maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

— Lainaus päättyy —

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s