Miten Suomi brändättiin 1: kerettiläiset juuret

suofutis

Onko sisu geeneissämme? Onko se brändiominaisuus? Kuva: Andrej Tissen.

Sinä istut siinä tuolissasi ja minä täällä. Me olemme suomalaisia. Emme ruotsalaisia tai venäläisiä, emmekä ehkä koe varsinaisesti olevamme eu-laisiakaan, vaan suomalaisia. Miksi?

Me ehkä pidämme itseämme ahkerina ja sisukkaina, tai ainakin hoidamme pakolliset hommat about ajallaan. Lisäksi me olemme rehellisiä. Hyviä hyville ja pahoja pahoille. Vähän kuin Sven Tuuva aikanaan. Tai tuntematon sotilas. Tai…

Mistä suomalaisuus tulee? Onko tänne Pohjolan perukoille jääkauden jälkeen muuttanut porukka, joka on periyttänyt rehellisyys-geeniään? Ainakin tässä ilmanalassa on ollut pakko olla sisukas, että on saanut elannon.

Vai onko niin, että joku on kertonut meille, millaisia me olemme? Brändännyt meidät? Ja sitten siitä brändistä on tullut itsensä toteuttava ennustus?

Brändääminen on alun perin tarkoittanut polttomerkintää, jolla karja on erotettu naapurin lehmistä. Se on siis merkki ja erottautumistekijä. Jossain vaiheessa termillä alettiin kuvata yrityksen imagoa eli sitä, millaisena asiakkaat yrityksen kokevat. Puhutaan myös maabrändeistä. Suomessa sellaista miettimään asetettiin muutama vuosi sitten maabrändityöryhmä. Se ei kuitenkaan ollut ensimmäinen laatuaan. Suomen brändiä tehtiin kiivaasti jo 1800-luvulla, ja hankkeen juuret ovat sitäkin kauempana historiassa.

Juuret kitkeränhajuisilla kerettiläisrovioilla

Heinäkuussa 1415 Etelä-Saksassa sijaitsevassa Konstanzissa poltettiin roviolla eräs Jan Hus. Kertomuksen mukaan hän oli ennen tuomion täytäntöönpanoa nähnyt unen mustasta joutsenesta. Böömiläisen Husin oma nimi tarkoitti hanhea, niinpä hän selitti joutsen-untaan seuraavasti: ”Tämä hanhi paistetaan tulessa, mutta minun jälkeeni tulee joutsen, jota te ette onnistu polttamaan”.

Hus oli varhainen uskonpuhdistaja, joka syytti katolista kirkkoa muun muassa ahneudesta. Lisäksi hän halusi, että kirkossa opetettaisiin ihmisiä näiden omalla kielellä.

Kun nuori saksalaismunkki Martti Luther sata vuotta myöhemmin naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon kuuluisaan tammioveen, hän ei varmasti ajatellut koputtelevansa siinä samalla suomalaisen kansan perustuksia. Hän piti itseään Husin näkemän unen mustana joutsenena. Eräs Lutherin ydinajatuksista oli kansan opettaminen lukemaan, jotta kaikki voisivat tutkia Jumalan sanaa omalla kielellään. Juuri tämä hanke oli kansallisen identiteetin luomisen lähtökohta myös Suomessa, ja sen hedelmää kannamme yhä mukanamme.

Lutherin opit Suomeen kantoi Mikael Agricola, joka 1500-luvulla painatti ensimmäiset suomenkieliset opukset ja teki suuren työn kääntämällä kirjallisuutta suomeksi. Agricolan merkitystä on vaikea korostaa tarpeeksi, sillä hän loi kirjasuomen ennakkoluulottomasti käytännössä alusta asti itse ja epäilijöistä huolimatta.

Husin, Lutherin ja Agricolan perintö näkyy muun muassa Suomen PISA-tuloksissa, jotka pohjoismaissa ovat eteläistä Eurooppaa paremmat. Jakolinja kulkee osapuilleen protestanttisen ja katolisen Euroopan välillä, eikä se ole sattumaa. Pohjoisessa pidettiin tärkeänä sitä, että Raamattua saattoi lukea omalla kielellään. Tämän motivaation pohjalta Suomessa alettiin pitää kiertokouluja 1600-luvulla. 1800-luvun puolivälistä alkaen kansakoulut alkoivat korvata kiertokouluja, joskin viimeinen kiertokoulu lakkautettiin vasta vuonna 1951 Puumalassa.

Lukutaito mahdollisti Suomen

Jaa, että mitä näillä sedillä on tekemistä Suomen brändäyksen kanssa? Projekti ei olisi onnistunut ilman lukutaitoa ja koululaitosta, jossa lukemaan opittiin. Suomalaiset nimittäin ammensivat kansallistunnetta niistä muutamasta kirjasta, joita päntättiin yli 100 vuotta 1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle, kun muutakaan lukemista ei ollut. Tai kyllä jossain vaiheessa oli, mutta Sven Tuuvaa oli vaikea kammeta pois siitä asemasta, jonka hän oli pulpeteilla saanut. Juuri 1800-luvun romantisoitu kuva suomalaisista on yhä kansalliskuvastomme ydintä, vaikka yhtenäiskulttuurin murroksesta paljon puhutaankin. Yksinkertainen ja rehellinen, kovasti työtä tekevä kansa täällä puurtaa kapean leivän eteen. Kuvassa on varmasti ollut totuuden siementä jo aluksi, mutta kyllä se todelliseen kukkaan puhkesi, kun sitä sukupolvi toisensa jälkeen päihin taottiin. Että ”tällaisia me suomalaiset ollaan”.

Ensimmäinen Suomen brändiä rakentanut oli 1500- ja 1600-lukujen taitteessa elänyt ruotsalainen kulttuurimies Johannes Messenius, joka tuomittiin maanpetturuudesta vankilaan. Messenius kuului ensimmäisiin Suomesta hyvään sävyyn kirjoittaneisiin. Ne häntä ennen kirjoittaneet, jotka vaivautuivat näistä seuduista jotain sivulauseessa mainitsemaan, tyytyivät yleensä varoittelemaan muita eksymästä näille rannoille. Messenius oli kuitenkin aikansa disruptori, häirikkö, jonka mukaan Thuiskonin valtakunta ulottui Tornioon asti ja näillä seuduilla asui hurjia amatsoneja.

Jaa, kuka Thuiskon? Ja millaisia amatsoneja? Lue seuraavasta osasta.

 

 

 

Koulun penkillä ja vähän sen edessäkin

Minulla on sellainen onni, että pääsen työssäni säännöllisesti opettelemaan uusia asioita. Viimeaikoina opettelua on ollut tavallista enemmän. Avaan seuraavassa hiukan sitä, mitä olen äskettäin tehnyt, ja raotan myös tulevaa.

Sisältömarkkinointia Tarina-akatemiassa

Välillä opiskelu on aikaa vievää ja vaikeaa. Keskittymistä häiritsevät esimerkiksi tekemättömät työt, jotka kolkuttevat niskassa. Keskimäärin uuden opettelu on silti aika mainiota puuhaa. Viimepäivinä olen tehnyt Tarina-akatemian omaa markkinointia. Teimme seuraavanlaisen kampanjan:

  1. Kirjoitimme oppaan aiheesta miten tarina vaikuttaa
  2. Teimme oppaan lataamista varten landing pagen www-sivuille
  3. Kirjoitin tukun Google- ja Facebook-mainoksia, jotka kehottava lataamaan oppaan

Tämä on sitä niin kutsuttua sisältömarkkinointia, jonka avulla jaamme omaa asiantuntemustamme tarinoiden käytöstä ja vahvistamme samalla omaa brändiämme. En ole hakukone- tai some-markkinoinnin suurguru, sillä sen sisällä pätevät omat lainalaisuutensa alkaen esimerkiksi siitä, miten Googlen mainosohjelma Adwords mainoksia rankkaa. Brändinrakennusprojektit ovat Google-näpräykseen verrattuna suurella pensselillä maalaamista, ja tykkään sellaisesta enemmän. Mutta tätä näpräystäkin on ollut pääosin kiva opiskella. Facebookissa on tietysti ihan omat lainalaisuutensa verrattuna Adwordsiin…

adwords_kuva

Jaa, mitkä pisteet? Jos asiasana on sekä mainoksessa että ländärillä, niin mitä huutelette siellä?

Tietokirjan kirjoitusta

Kirjoitan uutta tietokirjaa ensi syksyksi, ja sen kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin uuden opiskelua. Olen paneutunut aiemmin vain pintapuolisesti tuntemaani ajanjaksoon, 1800-lukuun, ja olen suorastaan fasinoitunut siitä. 1800-luvulla maailmassa tapahtui suuri murros, kun uudet aatteet ja keksinnöt seurasivat toisiaan.

Tavalliset ihmiset elivät elämäänsä pitkälti samalla tavoin kuin olivat eläneet aiempina vuosisatoina, kunnes joku sysäys yhtäkkiä suisti sen raiteiltaan. Se saattoi olla tehdastyö, nälänhätä tai vaikkapa työväenaate. Joidenkin elämät palasivat uomiinsa, mutta toisten muuttuivat lopullisesti.

Penkkien edessä

Tein elämäni ensimmäisen kouluvierailun tietokirjailijan ominaisuudessa. Tunsin olevani elementissäni, kun pääsin puhumaan lukiolaisille historiasta, tietokirjailijuudesta, ammatinvalinnasta ja tarinoista.

Aloitin kertomalla 27.12.1939 käydystä Keljan taistelusta alikersantti Heikkosen näkökulmasta. Sen jälkeen puhuimme siitä, miksi Neuvostoliitto yritti vallata Suomen ja sitten siitä, miten olen lähdemateriaalin kerännyt. Siitä päästiin tietokirjailijan työhön ja lukiolaisten kysymyksiin ammatinvalinnasta.

Lopuksi pohdimme tarinan rakennetta ja kerroin, miten Heikkosen tositarina talvisodasta kerrottiin tarinan kaavan mukaan. Sen jälkeen pyysin opiskelijoita ehdottamaan jotain elokuvaa, jonka juonen sijoittaisimme tarinan kaavaan. Hämmästyksekseni kaksi ihmistä eri puolilta luokkaa sanoi heti ”Titanic”. Valmistautuessani olin pohtinut, mikä olisi elokuva, joka yhdistää lukioikäisiä, mutta Titanic ei ollut tullut mieleeni. Suuret tarinat kestävät aikaa, minkä itse olin tätä kysymystä miettiessäni näemmä unohtanut.

Nuoret ovat fiksuja ja kivoja ja täynnä toivoa. Itse toivon, että tilaisuuksia puhua heidän kanssaan aukeaa vielä lisää.

Bassokaupoille

Olen pitkään haaveillut bassonsoitosta. Eräänä iltana kohtasin naapurissani asuvan muusikon kerrostalomme pihalla ja kerroin hänelle haaveestani. ”Minulla taitaa olla ylimääräinen basso. Saat lainaan. Palauta, kun jaksat.”

Onneksi soitin ei ole ihan ”mint”-kunnossa. Kynnys opetteluun ja kaikenlaisiin kokeiluihin on matalampi, kun lainabasso on 80-luvulta ja siitä voi päätellä, että naapuri on nuoruudessaan tehnyt sillä erilaisia eksperimenttejä rouheista mikinvaihdoista alkaen.

Uuden soittimen opettelu ei ole nopeaa, ja aikaa sen ropaamiseen on hyvin rajallisesti. Mutta sormenpääni alkavat jo kovettua, ja elättelen toiveita, että joku uuden ja säihkyvän soittimen joululahjaksi saanut myisi esim. Tokain Hard Puncher -sähköbasson joulun jälkeen.

tokai

Tämmöinen musta olis kiva…

Joku saattaa miettiä paitsi sitä, että tuo on hullu, myös sitä, että miten sen aika riittää. Ei se riitäkään. Teen asioita limittäin, ja välillä priorisointi on vaikeaa. Olennaista on muistaa, mikä on tärkeää. Esimerkiksi bassoa pitää näppäillä joka ilta, silloin ei tehdä töitä.