Maistiaisia uusista Suomen historiaa käsittelevistä kirjoista

viipurin_pamaus

Viipurin pamaus Olaus Magnuksen Carta Marinassa vuodelta 1539.

Hyvää alkanutta syksyä kaikille tätä lukeville ja lukemattomille! Olen kirjoittanut kaksi uutta kirjaa, jotka toivon mukaan jo löytyvät kauppojen hyllyiltä. Niistä Tunnetko Suomen – kiinnostava historia käy koko maamme asutushistorian läpi nopeasti luettavassa kysymys-vastaus-muodossa. Vuosisata – itsenäisen Suomen aika puolestaan on runsaasti kuvitettu Suomen aikajana vuodesta 1917 alkaen.

Poimin muutamaan blogitekstiin muutamia kysymyksiä Tunnetko Suomen -kirjasta, minkä jälkeen jaan joitakin otoksia Vuosisata-kirjasta.

tunnetkoTunnetko Suomen – kiinnostava historia on jaoteltu aikakausittain: esihistoria – Ruotsin

vallan aika – autonomian aika – itsenäisyyden aika. Jokaiselta aikakaudelta on mukana historian suuria linjoja luotaavia kysymyksiä kuten: Mistä varhaisimmat asukkaat tulivat? ja Miksi Suomesta tuli osa Venäjää? Mukana on myös kiinnostavia anekdootteja kuten: Miten kotiviinanpolttoa perusteltiin? ja Milloin naiset saivat omistusoikeuden? Lisäksi jokaiselta aikakaudelta on perustietoa kuten Suomen väkiluku.

Asiaan eli lainauksiin.

Esihistoria:

Kuka oli Kirmukarmu?

Kirmukarmu on vanhoissa tarinoissa mainittu pirkkalainen sotapäällikkö, joka legendan mukaan vainosi alueella vaikuttanutta Hunnun Herraksi kutsuttua lähetyssaarnaajaa. Lopulta Kirmukarmu repi Hunnun Herralta kädet irti. Paikalliset kuitenkin pelastivat kirkonmiehen. Novgorodia vastaan tehdyn epäonnistuneen sotaretken jälkeen Kirmukarmu pettyi jumaliinsa ja kääntyi kristinuskoon. Vesilahdessa sijaitsee Kirmukarmu -niminen mäki, jolta on tehty merovingiaikaisia (500–800) hautalöytöjä.

Ruotsin vallan aika:

Mikä oli Viipurin pamaus?

Iivana III oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka kutsui itseään tsaariksi. Hän liitti Moskovan ja Novgorodin valtakunnat yhteen. 1400-luvulla suomalaisasutus oli ylittänyt Pohjanmaalla ja Savossa Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323 sovitut rajat. Yhdistyneen Venäjän tuore hallitsija ei katsonut tätä hyvällä. Ei liioin Olavinlinnan kohoamista rajan itäpuolelle, venäläiselle maaperälle. Kalmarin unionin rakoillessa Iivana III sai vuonna 1493 Tanskalta vapaat kädet Ruotsin suhteen. Hän ryhtyi suunnittelemaan valtansa kasvattamista Suomenlahdella ja Viipurin valtausta. Hanketta varten palkattiin ulkomaisia piirityssodan asiantuntijoita, alettiin rakentaa laivastoa ja koota joukkoja. Viipurin piiritys alkoi 21.9.1495. Venäläisillä oli huomattava ylivoima.

Venäläiset kävivät lopulliseen hyökkäykseen marraskuun viimeisenä päivänä. He ryntäsivät muuria vasten valtavina hyökyinä piiritystikapuineen ja pääsivät paikoin sen yli. He tunkeutuivat muun muassa erääseen torniin. Kun hyökkääjät olivat laskemassa tikapuitaan muurin päältä rynnätäkseen itse kaupunkiin, tikkaat onnistuttiin tuhoamaan. Torniin kaadettiin palavaa pikeä ja tervaa. Tämän jälkeen sen ikkuna-aukoista alkoi putoilla venäläisiä, sillä monet mieluummin hyppäsivät ulos kuin kärventyivät torniin. Ratkaiseva hyökkäys oli saatu torjuttua.

Ensimmäisissä taistelukuvauksissa katsottiin, että marraskuun viimeisenä päivänä torjuttu hyökkäys ratkaisi piirityksen. Tähän liitettiin ihmeitä, kuten Pyhän Andreaksen ristin näkyminen taivaalla, jonka venäläiset olisivat tulkinneet tarkoittavan pyhimyksen suojelevan kaupunkia ja sen vuoksi paenneen.

Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa kerrotaan, että Viipurin ulkopuolella oli massa oleva aukko, ”paukku”. Kun vihollinen hyökkäsi kaupunkiin, viipurilaiset tukkivat korvansa ja aukkoon heitettiin villieläin, joka möyryämisellään pelotti viholliset pois. Ruotsin almanakassa puolestaan kerrotaan Knut Possen pelästyttäneen venäläiset kalkkiliemestä valmistetulla räjähteellä. Tämän jälkeen Viipurissa asetettiin esille ”helvetinkattila”, jossa Posse olisi valmistanut räjähdysaineensa. Kattila hävisi, kun Venäjä valtasi Viipurin vuonna 1710.

Pamauksella voi hyvinkin olla historiallinen taustansa esimerkiksi pimeässä roihunneessa Andreaksen tornissa ja jonkinlaisessa ruutiräjähdyksessä. Tai sitten venäläisten taistelumoraali yksinkertaisesti romahti muonavarojen loppuessa.

 

 

 

Ongella

ongella

Käsiala oli opettajan merkinnän mukaan ”tyydyttävää”.

Kävin kesälomani päätteeksi läpi arkistoituja tavaroita tarkoituksenani karsia turhat pois. Koulumuistoja-tekstillä merkityssä laatikossa oli vanhojen verokorttien, etiopialaisen kirjeenvaihtokaverin lähettämien kirjeiden ja ylioppilastodistuksen lisäksi muun muassa ainevihko, jonka takakannessa on teksti: ”Tyyppikirjaimisto, jonka kouluhallitus 1.12.1950 on hyväksynyt noudatettavaksi kouluhallituksen alaisten oppilaitosten kirjoituksen opetuksessa.” Tekstin alla on esitelty kaunokirjoituskirjaimet, jotka on kaiketi kuopattu jo vuosia sitten.

Vihkoon ei ole merkitty vuosilukua, mutta luulen kirjoittaneeni siihen eka- tai tokaluokkalaisena. Se on siis jostain 80-luvun puolimaista.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että olin genrekirjoittaja. Useissa aineessa seikkaillaan viidakossa, jossa kohdataan aaveita, leijonia tai sapelihammastiikereitä. En malta olla jakamatta yhtä ainetta. Se on erilainen kuin muut ja saanut ehkä innoituksensa omasta lapsuuden harrastuksestani.

Ongella

Hemminki lähti ongelle. Mukaansa hän otti ongen ja pienen sangon kaloja varten. Madot Hemminki tonki kaatuneen puunrungon alta. Onkiminen oli pojasta sangen hauskaa. Hän tunki madon ongenkoukkuun ja heitti siiman veteen. Koho keinahteli aalloilla jonkin aikaa. Jo nykäisi. Henkeään pidätellen Hemminki tarkkasi kohoa. Se alkoi vajota pinnan alle.

Hemminki veti ongesta. Langan päässä riippui Hemmingin mielestä aikamoinen vonkale. Kalan hän pani sankoon.

Aine sai arvosanaksi 7-. Kertomus päättyy hieman yllättäen, ja täytyy myöntää, että tarinoiden lopetukset aiheuttavat minulle yhä päänvaivaa. Säästin vihon.