Miten Suomi brändättiin 5: sankarit muinaisuudesta

kalevala

1830-luvun aloitusaukeama 1917 – Suomen synty -kirjasta. Taustalla A. Gallen-Kallela: Sammon puolustus vuodelta 1896.

Suomen identiteettiä alettiin toden teolla rakentaa 1800-luvun alkupuoliskolla. Hankkeen takana olivat ruotsinkieliset ylioppilaat, joista monien nimet ovat jääneet historiaan. Erityisesti vuonna 1822 vain muutaman päivän välein yliopistoon kirjautuneet J. V. Snellman, Elias Lönnrot ja J. L. Runeberg kantoivat painavat kortensa kekoon. He alkoivat luoda kansallemme identiteettiä esimerkiksi keräämällä muinaisperinnettä ja edistämällä suomen kielen asemaa.

1917 – Suomen synty -kirjasta:

“Kieli on kansallisuuden perustus”

Huoneen sakeaa ilmaa olisi voinut leikata veitsellä, ja kovaääninen keskustelu kuului varmasti kadulle saakka. Mahtoiko korkeimmalla kuulua nuoren Snellmanin ääni? Ehkäpä puheensorinasta saa paremmin selvää, jos astumme sisään. Joku aivan selvästi pilkkaa yliopistoa! Jotain professoria ainakin. Osansa saavat kirjallisuus, politiikka, talous ja kasvatus. Kaikessa on jotain parannettavaa.

Siellä lausuttiin mitä syvimpiä totuuksia ja tehtiin mitä keveintä pilaa, innosta palaen kukin puolusti väitettään, kaikki oli tulta ja hehkua, ja vieraat henkilöt, jotka sattuivat olemaan paikalla, luulivat joskus, että herrat olivat valmiit käsikähmään, mutta saivatkin hämmästyksekseen nähdä, kuinka taistelevat sen sijaan purskahtivat vilkkaaseen ja iloiseen nauruun jonkin väittelyyn heitetyn pilan tai sukkeluuden johdosta.

Näin kuvasi Lauantaiseuran kokoontumisia Fredrika Runeberg, runoilijan puoliso.

Lauantaiseuran illanistujaiset olivat nuoren sivistyneistön vapaamuotoisia kokoontumisia, joissa Snellmanin ja Runebergin lisäksi viihtyi muun muassa Zacharias Topelius. Kokouksissa saivat kuulla kunniansa kaikki jämähtäneet yliopistomiehet ja vanhentuneet käsitykset.

 

1820-luvun Euroopassa oli muodikasta kerätä kansankulttuuria, ja aihetta pohdittiin kovasti myös Lauantaiseuran kokoontumisissa. Nuorista miehistä on täytynyt tuntua, että he ovat jonkin todella suuren äärellä, sillä maa oli täynnä kansaa, joka nuorten idealistien silmissä vain odotti kansallista herätystä. Sitä, että heistä muovataan kansakunta.

Lauantaiseuran jäseniä oli vuonna 1831 perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden Seuraa. Sen keskeinen tavoite oli kansallishengen kasvattaminen, johon keinona käytettiin muun muassa kansanrunouden keräämistä. Seura julkaisi muun muassa Kalevalan vuonna 1835. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säännöissä sanotaan, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Tämä kuvaa hyvin sitä tietoista suomalaisuuden rakentamista, joka valtasi mieliä yliopistonuorison parissa.

Pohjan Suomen kirjoitetulle kielelle oli luonut Mikael Agricola, joka 1500-luvulla painatti ensimmäiset suomenkieliset opukset ja teki suuren työn kääntämällä kirjallisuutta suomeksi. Agricola loi kirjasuomen ennakkoluulottomasti käytännössä alusta asti itse ja epäilijöistä huolimatta. Hänen tavoitteenaan oli uskonpuhdistuksen hengessä tuoda kristinuskon ydinsanoma jokaisen itse tutkittavaksi.

Nikolai I vieraili Suomessa vuonna 1833. Vierailunsa aikana hänelle osoitettiin opiskelijoiden laatima adressi, jonka Snellmanin kirjoittamien korulauseiden joukosta voi erottaa kohdan, jos “uskalletaan soperrellen lausua” toivo siitä, että suomen kielestä tehtäisiin opetuksen ja lainsäädännön kieli Suomessa.

Saman vuoden aikana Snellman myös osakuntansa vuosijuhlassa totesi, että “olojen nopea muuttaminen epäonnistui Ranskan vallankumouksessa juuri siksi, että historian, moraalin ja uskonnon merkitystä ei otettu huomioon vaan toimittiin itsekkyyden johtamina”. Näissä sanoissa piili viisaus, jonka mukaan pelkkä pyrkimys kohti vapautta johtaa vain kaaokseen, tarvitaan myös vastuuta. Tässä voidaan nähdä Snellmanin ohjelmajulistuksen ja samalla osittain myös suomalaisuuden rakennusprojektin siemen, sillä juuri kansan sivistäminen, sen opettaminen kirjoittamaan ja lukemaan, ja tämän ulottaminen koko kansaan, tuli olemaan suomalaisen identiteetin rakentamisen avain.

 

Sankarit muinaisuudesta

Jokainen kansakunta tarvitsee sankarin. Se tarvitsee myyttisen menneisyyden, jossa sankari tai sankarit seikkailevat. 1820-luvulla Arwidssonin ja muiden huutoihin suomalaisten myyttien ja kansanrunouden keräämisestä vastasi muiden muassa Elias Lönnrot, joka oli kirjoittautunut yliopistoon vuonna 1822. Odottaessaan yliopiston aukeamista palon jälkeen syksyllä 1828 Helsingissä Lönnrot päätti lähteä runonkeruumatkalle Hämeen ja Savon seuduille mutta ulotti matkansa Karjalaan ja aina Valamoon asti.

Lääkäriksi vuonna 1830 valmistunut Lönnrot lähti toiselle runonkeruumatkalle vuonna 1831, mutta Helsingissä puhkesi koleraepidemia, minkä vuoksi hänet kutsuttiin töihin potilaita hoitamaan kesken matkan. Lönnrotin seuraava etappi oli Kajaani, josta hänelle osoitettiin lääkärin paikka.

Eräälle ystävälleen lähettämässään kirjeessä Lönnrot kuvaili Kajaania seuraavasti: “Se on kaupungin ja kylän sekamuoto, kyynärä kuraa kaduilla, jossa vilisee kerjäläisiä ja lurjuksia nimeltään, kunnialtaan ja arvoltaan muka porvareita”. Kajaanissa runonkerääjä sairasti lavantaudin, ja hänen luultiin jo kuolleen. Myöhemmin Lönnrot naureskeli hänen muistolleen laadituille runoille. Tartuntataudit verottivat Lönnrotin laajan toimialueen väestöä peräti neljänneksellä, minkä jälkeen hän saattoi kutsua itseään maan joutilaimmaksi lääkäriksi. Syksyllä 1833 hänen oli mahdollista lähteä jälleen perinteen keruuseen, ja Karjalaan suuntautuneilla matkoilla tärkeimmäksi runopitäjäksi paljastui Vuonninen.

Kokoamansa kansanrunouden Lönnrot julkaisi Kalevala-nimisenä eepoksena, jonka ensimmäinen, suppea versio ilmestyi vuonna 1833. Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin Kalevala taikka Wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinoisista ajoista. J. L. Runeberg kirjoitti siitä Helsingfors Morgonbladissa: “suomalainen kirjallisuus on tässä runoelmassa saanut aarteen, joka sekä sävyyn ja laatuun että kokoon ja arvoonkin nähden on verrattavissa kreikkalaisen taiteen molempiin mitä ihanimpiin eeppisiin mestariteoksiin”.

Kalevala herätti huomiota pian ilmestymisensä jälkeen, ja sen merkitys niin Suomen kulttuurille kuin kielellekin oli selvä ainakin suppealle kulttuuripiirille, jonka ytimen Lauantaiseura muodosti. Kalevala huomattiin myös ulkomailla, ja sitä voinee pitää merkkinä suomen noususta kulttuurikieleksi, vaikka muu suomenkielinen kirjallisuus vielä vähissä olikin.

Vuonna 1835 Lönnrot perusti ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden, jonka nimi oli Mehiläinen. Se sisälsi muun muassa paikallishistoriaa, pitäjäesittelyjä ja terveydenhoidollisia neuvoja. Mehiläistä tilasi parhaillaankin muutama sata ihmistä, ja se jäi verrattain lyhytikäiseksi. Snellman ei lannistunut vaan perusti viisi vuotta myöhemmin uuden tieteellisiä ja isänmaallisia aiheita käsittelevän lehden. Sen nimeksi tuli yksinkertaisesti Suomi. Snellman kuvaili lehden perustamista: “Tämä aikakauskirja kastettiin sitten seuraavana päivänä samppanjalla Vornan sillan alla Pulkkilan kappelissa 60 virstan päässä Nissilästä. Meillä on tapana hyvin varhain kastaa lapsia, joiden eloonjäämistä epäillään, ja katolilaiset kuuluvat muinaisina aikoina jo ennen syntymistä joskus kastaneen sikiön. Tämä tapa olkoon meidänkin puolustuksemme”. Epäilyistä huolimatta lehdestä tuli pitkäikäinen.

Vaikka Kalevala oli merkityksellinen teos, suomalaisuuden kovinta ydintä edustaa Runebergin kirjoittama Vänrikki Stålin tarinat, joka ilmestyi kahdessa osassa 1840- ja 1860-luvulla. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Miten Suomi brändättiin 4: miltä Suomi näytti vuonna 1811?

maantie_hameessa

Vesireitit olivat Suomen pääasiallisia kulkureittejä pitkälle 1800-luvulle, maanteitä oli harvassa. Rahvas ei juuri matkustellut, ihmiset olivat sidottuja elannon hankkimiseen. Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (1860).

Millaista sinun elämäsi olisi ollut 1800-luvulla? Todennäköisesti olisit asunut maalla ja tehnyt raskasta työtä. Noin 20-vuotias ylioppilas Ehrström matkusti Hämeessä 1810-luvulla ja piti matkastaan päiväkirjaa. Hänen paikoitellen humoristisen tekstinsä kautta pääsemme kurkistamaan 200 vuoden päähän, aikaan, jolloin Suomi oli juuri irroitettu Ruotsista.

Ote juuri ilmestyneestä kirjastani 1917 – Suomen synty.

Matkalla Suomessa

Koska söin Mierolassa runsaasti sokeria kahvin kanssa ja koska en lapsuusvuosinanikaan ole liiemmin säästellyt tätä ainetta, alituinen sade aiheutti sen, että makea olemukseni alkoi sulaa ja kaikki minusta ja vaatteistani valuva vesi näytti ja maistui siirapilta. Heti kun oli saapunut Vitsiälään, koko kylän lapset kerääntyivät ympärilleni ja alkoivat imeä takkiani; tämä vielä menetteli, mutta kun he näyttivät tahtovan maistella myös sormiani ja nenääni, jouduin aivan hämilleni. Pelastauduin järveen, jonne heittäydyin päistikkaa, ja pääsin vaivalloisista vieraistani, itse tosin sulin siinä määrin, että olen nyt puolta kyynärää lyhempi.

Makeanhimoisten lasten hyökkäyksen kohteeksi joutui kesäkuussa 1811 Eric Gustaf Ehrström, parikymmenvuotias ylioppilas, josta myöhemmin tuli pappi ja kirjailija. Hän toimi Krogiuksen perheen kotiopettajana Turussa ja oli menossa heidän kanssaan kesänviettoon Hauholle. Ehrström piti matkallaan päiväkirjaa hauskaan tyyliinsä. Vaikka ylioppilas tuskin lyheni järvessä, sokeri todella oli tuohon aikaan harvojen herkkua.

Vesiväylät olivat pitkään tärkeitä kulkureittejä. Ne olivat usein harvalukuisia teitä nopeampia. Koska kirkossa oli silti tapana käydä, se tehtiin talvisin reellä, jos mahdollista, ja kesällä veneellä.

Täällä tullaa yleisesti kirkkoon vesiteitse, osaksi siksi, että vesimatka on lyhyempi kuin maantietaival, osaksi myös seuran vuoksi; koko kylä saa silloin seurata mukana, hevoset saavat levätä, eikä kirkkoon silti tarvitse kulkea jalan. Lukuisten veneiden tulo muodosti varsin viehättävän näytelmän. Järvi oli miltei tyyni, vain vieno väre sai sen pinnan värehtimään, ja joka suunnalla näki veneiden kyntävän tyvenen laineikon halki titaanien tavoin. Olisi saattanut luulla, että järven mahtava valtias, iäkäs Neptunus halusi viettää koko hoviväkensä kanssa kesän juhlaa valtakuntansa yläpinnalla. Isoja ja pieniä veneitä lipui sikin sokin, niin pikkuisia, kaksi- tai kolmiairoisia jollia kuin isoja, kaksi- tai kolmetoista-airoisia veneitä. Näki, miten samankokoiset veneet kilpailivat keskenään, kuka ehtisi ensin, voittaja hurrasi kerran, ja sitten kaikki kokoontuivat rannalle ja vaelsivat yhteiseen päämääräänsä – Iäisen Jumalan temppeliin.

1917_33mm.cdrEhrström ei ollut vain elävin kuvin kirjoittanut ylioppilas. Hänestä tuli myöhemmin ensimmäisiä, joka puhui suomen kielen aseman puolesta. Åbo Underrättelser -lehden julkaisemassa kirjoitussarjassa Finska språket betraktadt såsom nationalspråk hän vaati, että suomesta tehtäisiin koulujen opetuskieli ja että viralliset asiakirjat olisi kirjoitettava suomeksi.

Matkakuvaukseen liittyy myös ruotsia äidinkielenään puhuneen ylioppilaan kuvaus Hämeen asukkaista, joita hän vertaa pohjalaisiin. Ehrström oli itse kotoisin Pohjanmaan Luodosta.

Ylipäätään huomaa, että nämä suomalaiset eivät kuulu samaan heimoon kuin pohjalaiset, ja he ovat ehkä monessakin asiassa näistä jäljessä. En tiedä, rohkenenko väittää, että suomalaiset ovat yleisesti vähän pienikasvuisempia, mutta sellaisilta he minusta vaikuttavat. Ulkomuodoltaankaan he eivät vetäne vertoja pohjanmaalaisille, mutta monilla aloilla heitä voi toisaalta pitää turkulaisia parempina, erityisesti kohteliaisuuden ja sävyisyyden. Tuskin missään olen tavannut väkeä, joka olisi ollut omalla tavallaan yhtä kohteliasta ja huomaavaista kuin täällä, eritoten pitäjän herrasväkeä, mutta myös vieraita kohtaan. Poikkeuksena ovat kestikievarit, niissä ollaan usein röyhkeitä.

Suomalaisten arkiolemus on jokseenkin siivoton, etenkin miesten. Heillä on muitten vaatteittensa päällä hamppukuituinen sortuutti (pitkä takki), joka on ommeltu aivan paidan tapaiseksi, vain edestä avoimeksi, ja siihen kuuluu vyötärölle solmittava vyö. Tätä sortuuttia kutsutaan mekoksi, ja kun sen näkee ensimmäisen kerran, sitä pitää ilman muuta paitana, ja koska se on tosi likainen, miehet näyttävät varsin somilta. Naisten vaatetus muistuttaa enemmän Pohjanmaan suomalaisnaisten asua.

Matkamies kiinnittää huomiota myös ihmisten asumuksiin, joissa on suuria eroja. Syrjäkylillä on yhä paljon savupirttejä, joissa “tupa toimii samanaikaisesti sekä saunana että navettana”. Kirkonkylät ovat kuitenkin keskimäärin paremmin rakennettuja, ja niissä on siistejä talonpoikaistaloja.

Ehrströmin muistiinpanot kertovat maasta, jossa osa väestä eli yhä samalla tavalla kuin oli eletty satojen vuosien ajan. Tuvissa ei aina ollut savupiippuja tai ikkunoita, ja karja asui samoissa tiloissa ihmisten kanssa. Vauraammat talot olivat kuitenkin jo eri maailmasta, eikä sellaisesta lähtiessä tarvinnut pelätä saaneensa mukaan “hyppiviä tai ryömiviä otuksia”. Monin paikoin Suomessa harjoitettiin vielä kaskiviljelyä, vaikka uusia viljelytekniikoita oli jo otettu käyttöön. Ruotsin läheisyys näkyi Pohjanmaalla, josta myös Ehrström oli kotoisin. Alueella oli kiinteät yhteydet lahden toiselle puolen, minkä vuoksi uudet aatteet ja esimerkiksi viljelytekniikat saapuivat nopeammin länsirannikolle. Koska tiedonkulku oli paljon nykyistä hitaampaa, niiden leviäminen Suomessa otti aikansa.

Ehrström ei varsinaisesti ollut Suomen brändääjä, mutta hänen herkulliset kuvauksensa ovat jättäneet meille ikkunan 1800-luvun alkuun. Hän myös kertoo meille, millaisia radikaaleja ajatuksia nuorten ylioppilaiden piirissä liikkui 1800-luvun alkuvuosikymmeninä: suomesta virallinen kieli! Se toteutui vasta 1900-luvun alussa.