Miten Suomi brändättiin 3: suomalaisuutta salaseurassa ja romantiikkaa Turussa

Palkaton dosentti

Vuonna 1739 syntynyt Henrik Gabriel Porthan oli papin poika. Suvun nimi oli alunperin Purtanen, mutta se vaihdettiin jossain vaiheessa hienommalta kuulostaneeseen Porthaniin. Siis päin vastoin kuin suomalaisuusmiehet 1900-luvun taitteessa tekivät. Viisivuotiaasta saakka Henrik kasvoi enonsa, Kruunupyyn kirkkoherra Gustaf Jusleniuksen hoteissa, sillä hänen isänsä menetti mielensä valon. Gustaf Juslenius oli aiemmassa kirjoituksessa käsittelemäni Daniel Jusleniuksen poika.

Palkaton kaunopuheisuuden dosentti Porthan oli 1700-luvun Turun oppineisuuden keskeinen hahmo. Hän kuului tukholmalaiseen Utile dulci (huvi ja hyöty) -salaseruaan, joka keskittyi kirjallisuuteen, musiikkiin ja mystisiin rituaaleihin. Samanlainen salaseura piti saada myös Turkuun, niinpä Porthan perusti sellaisen. Se sai nimekseen Aurora-seura. Seuran tehtävänä oli edistää kaunokirjallista harrastusta sekä julkaista lehdessään kirjoituksia Suomen historiasta, maantieteestä ja kielestä. Tuo lehti oli Suomen ensimmäinen lehti, Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo (Erään turkulaisen seuran julkaisemia lehtiä). Se ilmestyi vuosina 1771 – 1778 ja 1782 – 1785.

Tiedon vallankumous

Porthan kohosi vuonna 1772 Turun yliopiston kaunopuheisuuden professoriksi. Häntä kiinnosti suuresti suomalaisten historia, mutta hän hylkäsi goottilaisten historiankirjoittajien ”vallattomana” pitämänsä vanhentuneen tavan lähestyä sitä ja kumosi esimerkiksi Jusleniuksen teorian, jonka mukaan suomen kieli pohjautuisi hepreaan. Porthan kannatti uutta lähdekriittistä tutkimusta ja pyrki selvittämään historiallisen totuuden. Porthanin mukaan Suomi oli harvaan asuttu maa, jossa asuva kansa oli jöröä, laiskaa ja ajatusmaailmaltaan kankeaa. Tämä poikkesi suuresti siitä kuvasta, jota kuviteltujen vastustajien kanssa sanamiekkailua harrastaneet Messenius ja Juslenius olivat maalanneet.

Tai ei sittenkään

Mutta mutta! Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -aviisin ensinumerossa julkaistussa runossa Porthan kirjoittaa suomalaisten olevan ”skyyttain sukujuurta”. Lisäksi Porthan oletti Nooan jälkipolvien tuoneen kristunuskon Suomeen. Tässähän haiskahtaa aivan selvästi goottilainen historiankirjoitus, jossa kansalle pyrittiin luomaan mahdollisimman vanhat juuret. Vaikka historiankirjoitus Porthanin aikana muuttui nykyaikaisempaan suuntaan, hän ei ollut vapaa edeltäjistään tai omista motiiveistaan. Myös Porthanilla oli tarve korostaan suomalaisten muinaisuutta, vaikka hän pyrki argumentoimaan asiansa edeltäjiään vakuuttavammin.

Porthan jätti jälkensä suomalaisuuden muodostumiseen, sillä hänen mielenkiintonsa oman kansan historiaan ohjasti yliopistossa tehtyjen väitöskirjojen aiheita. Usein ne käsittelivät Suomen kansanperinnettä, kansanrunoutta ja suomen kieltä. Näin Porthan vaikutti vahvasti opettamiensa ylioppilaiden mielenkiinnon kohteisiin.

Porthan kirjoitti myös itse ja esimerkiksi selitti kalevalaista runomittaa sekä selvitti muinaissuomalaisten alkuperää. Lopulta myös Aurora-seuran tarkoituksena oli kohentaa isänmaantuntemusta, mikä sitten johtaisi suurempaan rakkauteen sitä kohtaan. Oikeasti Porthan oli siis kiinni edeltäjiensä perinteessä, vaikka Euroopassa muotiin tulleen kriittisen historiankirjoituksen siivittämänä siitä nimellisesti eroon pyrkikin.

Porthanin merkitys suomalaisuuden rakentamiselle oli ennen kaikkea hänen antinsa seuraavalle sukupolvelle.

Romantiikkaa Turussa

1700-luvun vallankumousten jälkimainingeissa Euroopassa nosti päätään romanttinen aatevirtaus. Se nousi ainakin osittain vastareaktiona pettymykseen siitä, että puhtaaseen järkeen perustuva valistusajattelu ei ollut onnistunut muuttamaan maailmaa. Romantiikka painotti järjen sijaan tunnetta, yksilöä, salaperäistä ja luontoa. Se tiivistyi esimerkiksi saduissa Prinsessa ruusunen ja Pieni merenneito. Aatevirtaus rantautui myös Turkuun, jossa vielä tuolloin sijaitsi Suomen ainoa yliopisto.

Turussa romanttiseen aatevirtaukseen yhdistyi nupullaan oleva suomalainen kansallistunne, joka sopi hyvin tunteellisuutta korostavaan aattellisuuteen. Turun akatemiassa eli 1800-luvun alussa vielä professori Henrik Gabriel Porthanin henkinen perintö.

Kerätkää runoja ja tehkää suomesta virallinen kieli!

Vuonna 1817 Turun ylioppilaspiireissä julkaistiin Aura-kalenteri, joka sisälsi lähinnä runoja ja saksalaisen kirjailija Goethen kirjojen esittelyjä. Turun akatemian kaunopuheisuuden professori J .F. Wallenius asettui tällaista julkaisutoimintaa vastaan ennen kaikkea siksi, että kalenteria ei oltu lähetetty ennakkosensuuriin. Walleniuksen vastustuksesta huolimatta Adolf Ivar Arwidssonin johtama piiri julkaisi vielä toisen vihkosen, jossa painotettiin, että Suomen kansallisuuden säilyttämiseksi oli tunnettava omat juuret ja kehotettiin vanhojen perinnerunojen keräämiseen.

Aura-kalenterin perinteitä jatkoi kreikkalaisen mytologian muistin jumalattaren mukaan nimetty Mnemosyne-lehti, joka ilmestyi vuosina 1819–1823. Siinä Johan Linsén muun muassa vaati suomea sivistyneistön ja virastojen kieleksi. Ruotsinkielinen kirjoitus oli otsikoitu “Om finsk nationalitet”. Siinä sanottiin muun muassa: “Vetoan tässä jokaiseen maanmieheeni, jonka rinnasta ei vielä kaikki isänmaallisuudentunto ole sammunut: voiko mikään olla kohtuuttomampaa kuin se, että kansan parasta koskevat asiat ratkaistaan kielellä, jota se ei ymmärrä”. Ehdotus tuntui tuolloin epärealistiselta, jopa siinä määrin, ettei se edes johtanut kurinpidollisiin toimenpiteisiin.

Kahden viimeisen alaotsikon alla oleva teksti on lainausta tulevasta kirjastani 1917 – Suomen synty, jonka saattelin painoon toissapäivänä. Seuraavassa osassa ajattelin käsitellä sitä, millaista oli olla ”rahvasta” 1800-luvulla.

Miten Suomi brändättiin 2: amatsoneja ja Nooan poikia

kajaanin_linna

Kajaanin linna, Jac. Ahrenbergin ennallistuspiirustus vuodelta 1888. Museovirasto.

Maanpetturin kronikka

Johannes Messenius istui pimeässä tyrmässä ja kirjoitti. Välillä hän vilkaisi Uppsalan-aikojen professorikollegansa Sigrid Forsiuksen lähettämiä käsikirjoituksen pätkiä, jotka käsittelivät Ruotsin itäisen osan historiaa. Välillä hän piti tauon ja puhalsi käsiinsä, sillä linnassa oli kylmä. Onneksi hän oli saanut ottaa mukaan myös oman kirjastonsa, vaikka olot valtakunnan peräkylällä olivat kyllä muutoin kaikin puolin apeat.

Vielä muutamaa vuotta aiemmin Messenius oli ollut juridiikan ja politiikan professorina Uppsalan yliopistossa. Nyt hän istui Kajaanin linnassa ja kirjoitti Scondia illustrataa. Hän varmasti ajatteli, että siitä tulisi suurtyö, jota myöhemmät Pohjolan historiaa tutkivat tulisivat kahlaamaan läpi uudelleen ja uudelleen. 20-osaiseksi suunniteltu teossarja jäi 15-osaiseksi, mutta Messeniuksen jälkeen tulleet ovat kuin ovatkin lukeneet sitä ahkerasti. Siinä käsitellään Skandinavian ja Baltian kansojen historiaa, muiden mukana suomalaisia.

Kajaanin linnassa Messenius istui, koska hänet oli tuomittu vuonna 1616 maanpetoksesta. Puolassa jesuiittaopistossa opintonsa suorittanut Messenius oli Ruotsiin palattuaan kääntynyt protestantiksi ja päässyt Uppsalaan opettamaan. Hän kuitenkin joutui epäsuosioon, kenties kulmikkaan persoonansa vuoksi, ja sai vastata syytteisiin puolalaisten kanssa veljeilystä ja salaisesta jäsenyydestä jesuiittajärjestössä. Ruotsi ja Puola taistelivat tuohon aikaan Baltian herruudesta, joten epäilyt vihollisen kanssa veljeilystä heittivät pitkän varjon Messeniuksen niskaan, mistä seurauksena oli 20 vuotta Kajaania.


Scondia Illustratassa
Messenius osoitti taitavansa brändääjän must have -ominaisuuden: hän käänsi heikkoudet vahvuuksiksi. Siinä missä esimerkiksi tanskalainen oppinut Saxo Grammaticus kertoi Suomesta negatiivisessa sävyssä ja kehotti välttämään tätä noitien ja hihnajalkaisten asuttamaa seutua, Messenius kääntää asujainten omituisuuden ja vaarallisuuden voimakkuudeksi ja erityislaatuisuudeksi. Hän muun muassa kertoo kronikassaan, että ”Ruotsalaisten kuningas Emund ahdisteli ankarasti Kvenlandin amatsoneja, mutta nämä myrkyttivät sekä hänen poikansa että koko ruotsalaisten sotajoukon hengiltä.” Kvenlandilla Messenius viittaa ilmeisesti Pohjanmaahan. Messeniuksen mukaan suomalaiset olivat hurjia, varsinkin naiset. Ruotsin kuningas Vanland kävi hakemassa täältä vaimon itselleen, minkä jälkeen lupasi jättää maan rauhaan. Niin ikään ruotsalainen kuningas Ange ei ollut yhtä onnekas: suomesta haettu vaimo hirtti miehen jo hääjuhlassa, minkä jälkeen palasi Suomeen.


Hakkaa päällee, Maagogin poika!

Vuonna 1700 väitöskirjansa Aboa Vetus et Nova julkaissut Daniel Juslenius oli edeltäjänsä Messeniuksen kanssa eri mieltä suomalaisten kantaisästä. Jusleniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Maagogista, joka oli Nooan pojanpoika. Lisäksi Juslenius esitti väitöskirjassaan, että antiikin Kreikan ja Rooman sivistys itse asiassa tuli Suomesta. Jos joku seikka on akateemisessa väitöskirjassa todistettu, sen oltava totta, eikö?

Maagog kalskahtaa jotenkin pahaenteiseltä, ja toden totta: Raamatun Ilmestyskirjan mukaan sielunvihollinen johdatti Maagogin kansan harhateille ja sotaan Jumalaa vastaan. Lisäksi on ehkä syytä mainita, että 1500-luvulla kirjoitellut ruotsalainen Johannes Magnus kertoi Maagogin olleen Ruotsin ensimmäinen kuningas.

Juslenius myös esitti, että kimmerialaiset keksivät riimukirjoituksen kauan ennen roomalaisia. Kimmerialaiset asuivat Pohjolan kaukaisimilla perukoilla, jossa yö kestää kuukauden. He olivat Jusleniuksen mukaan kemiläisiä, ja ”lapsikin tietää, että kemiläiset ovat suomalaisia”.

Edellä mainitun lisäksi Juslenius oli luomassa myös suomalaista hakkapeliitta-legendaa. Juuri hänen mukaansa sana hakkapeliitta tulee taisteluhuudosta ”hakkaa päälle”, joka puolestaan sai vastustajat taistelukentällä vapisemaan.

Ruotsin kunniaksi

Messeniuksen ja Jusleniuksen rakennelmat ovat kuin sankariheviä kuuntelisi. Meidän kansamme on keksinyt kirjoitustaidon, Kreikka on varastanut Suomen maineen sivistyksen kehtona, ja suomalaiset naiset ovat niin hurjia, että Ruotsin muinaiset kuninkaatkaan eivät voineet täältä noin vain vaimoja hakea. Puhumattakaan suomalaisista miehistä! Kun ”Hakkaa päälle!” kajahti kolmikymmenvuotisen sodan taistelutantereilla, Baijerin viiksiniekoille tuli hätäkakka polvihousuun.

Messenius ja Juslenius kuuluivat niin sanottuihin goottilaisiin historiankirjoittajiin, jotka pyrkivät luomaan maalleen mahdollisimman hienon menneisyyden, jotta valtakunta vaikuttaisi ikivanhalta ja kaikin puolin pramealta. Se oli ajan tapa. Messenius ja hänen jälkeensä Juslenius tekivät työtä tietysti Ruotsin maakuvan eteen, ja Suomi oli Ruotsin itäinen osa.

Olennainen osa loisteliaan historian luomista oli ulottaa se Vanhan testamentin aikaan asti. Messeniuksen mukaan suomalaiset polveutuivat Nooan pojasta Thuiskonista, joka vuonna 156 vedenpaisumuksen jälkeen sai vallan käsiinsä. Vuonna 193 vedenpaisumuksen jälkeen Thuiskon lähetti ensimmäiset uudisasukkaat Skandinaviaan.

Näin Messenius petaa suomalaisille juuret aina Nooaan saakka, ja tuohon aikaan kansan pitkäikäisyys oli ensiarvoisen tärkeää sen julkisuuskuvan kannalta. Lisäksi Nooan kautta luotiin yhteys luvattuun maahan ja sen kansaan.


Ei suomalaisia

Kaksikosta myöhemmin elänyttä Jusleniusta on pidetty jopa varhaisena fennomaanina, suomalaisen kansallistunteen rakentajana. Sitä hän tai Messenius eivät olleet. Jusleniuksen aikaan väitöskirjat kirjoitettiin dialektiseen muotoon, ikään kuin väittelyksi kuviteltua vastustajaa vastaan. Tuon vastustajan argumentit hän pyrkii kumoamaan rakentamalla suomalaisille kunniakkaan menneisyyden. Toisaalta saattoi olla syynsä sille, että hänen aiheekseen tuli juuri suomalaisten puolustus. Jusleniuksen lopulliset motiivit jäävät kuitenkin arvailujen varaan: ehkä kyse oli kotiseuturakkaudesta, ehkä vain professorin sattumalta määräämästä aiheesta.

Joka tapauksessa Messeniuksen ja Jusleniuksen brändityö jäi aikanaan hyvin pienen akateemisen piirin pariin. Ne tavalliset suomalaiset, joita Juslenius niin kiihkeästi puolusti, eivät vielä 1700-luvulla pitäneet itseään erityisesti suomalaisina, sillä suomalaisuutta ei tuolloin ollut olemassa ainakaan sellaisena kuin me sen käsitämme. He olivat savolaisia, hämäläisiä tai vaikka porvoolaisia. Tämä oli tilanne vielä pitkään 1800-luvullakin, kuten tulemme pian näkemään.